Seura Puolan rajalla: Kohtasimme Ukrainasta sotaa paenneita ja heidän auttajiaan – ”Tämä on vuosisadan katastrofi”
Seura kohtasi sotaa paenneita ja heidän auttajiaan Ukrainan ja Puolan rajalla. Pakolaistulva on valtava, mutta jokaisen kotoaan ajetun tarina on omansa.
Pakolaiskeskusten pihamailla loimuavien nuotioiden lämpö myös lohduttaa Ukrainasta sotaa paenneita.
Kaikki tiet ovat tukossa. Siltä se ainakin tuntuu.
Tetyana, Oleg ja tytär Ewa seisovat kahden koiransa kanssa vellovan ihmismassan keskellä puolalaisen vastaanottokeskuksen pihassa, lähellä Korczowa-Krakovetsin rajanylityspaikkaa.
He ovat paenneet sotaa Ukrainasta lähes kaksi päivää sitten ja yrittäneet päästä pakolaisia kuljettavien linja-autojen kyytiin. Kukaan ei suostu ottamaan autoon isoja lemmikkejä.
Toinen koirista, kiharakarvainen Oscar, päästää välillä ulvahduksen. Sekin on väsynyt. Tetyanalta ja Olegilta jatkuva pelko, pakeneminen ja uupumus ovat vieneet toimintakyvyn.
He seisoivat nyssäköidensä ympärillä odottaen jotain. Ehkä ihmettä.
Tetyana oli pakannut pakomatkalle perheelle vaatteita ja pari nyssäkkää ruokaa Oscarille ja Iidalle. © Kai Widell
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kylvänyt tuhoa heidän kotikaupunkiinsa Harkovaan jo yli viikon. Viimeiset seitsemän päivää ennen pakoaan perhe istui kellarissa.
Seura tapasi sotaa paenneita ukrainalaisia sekä heidän auttajiaan Varsovassa ja kolmella rajanylityspaikalla Puolassa.
Olegin vanhin tytär asuu Berliinissä. Jos he pääsisivät sinne, he olisivat turvassa.
Kun kohtasimme perheen, oli sunnuntai, 6. maaliskuuta. Tuolloin Olegin, Tetyanan ja Ewan kohtalotovereita oli jo yli 1,5 miljoonaa. YK:n pakolaisjärjestön mukaan pakolaisten määrä kasvaa koko ajan.
Varsovassa sijaitsevasta Torwar-urheilukeskuksesta tehtiin tilapäisesti pakolaisten vastaanottokeskus. © Kai Widell
Kolme vaihtoehtoa isoisoisän pelastamiseksi
Matka alkaa Varsovasta, jossa tapaamme tulkkimme Irena Borkowskan perjantaina 4. maaliskuuta. Hän asuu Puolassa, mutta on kotoisin Tšernihivin kaupungista Ukrainasta. Entisessä kotikaupungissaan hän vieraili viimeksi perheensä kanssa tammikuussa.
”Tässä on tyttäreni Marta ystäväni luona talossa, jonka näin lapsuudenkotini ikkunasta”, Irena esittelee valokuvasta.
Nyt 14-kerroksinen rakennus on pommitettu maan tasalle. Iskussa kuoli 33 ukrainalaista heti, 17 saamiinsa vammoihin myöhemmin.
Tšernihiv on sodan ytimessä. Sijaintinsa vuoksi sinne hyökätään kahdesta suunnasta, Valko-Venäjältä ja Venäjältä.
Irenan huoli on mittaamaton. Kaupungissa asuu ystäviä ja sukulaisia, kuten isoisä Volodymyr Nabokov, 94, ja täti Tetyana Nabokova, 62, jotka kieltäytyvät pakenemasta.
Tulkkimme Irena pitää videopuheluilla yhteyttä Ukrainaan Volodymyr-isoisään ja Tetyana-tätiin. © Kai Widell
”Kuinka voisimme jättää kaiken”, isoisä kysyy.
Hän epäilee myös, ettei selviäisi matkasta ikänsä vuoksi. Täti puolestaan ei jätä isoisää.
Irena kertoo, etteivät ilmaiskujen hälytykset aina kuulu asuntoon. Jos huonosti käy, hänen sukulaisensa eivät ehdi suojaan pommeilta.
”Jotkut sanovat, ettei kellarissakaan ole turvallista. Jos pommi osuu ja talo sortuu, he hautautuvat elävältä”, Irena toteaa.
Tytär Marta on keksinyt kolme vaihtoehtoa isoisoisän pelastamiseksi. Ensin hän suunnitteli maanalaista tunnelia Puolaan, sitten isoa nukkea, jota venäläiset erehtyisivät luulemaan isoisäksi, ampuisivat ja sen jälkeen lähtisivät koteihinsa. Kolmas vaihtoehto on suoraviivaisin.
”Äiti, meidän on ammuttava Putin”, Marta sanoi äidilleen.
”Onko missään turvassa?”
Ajamme Varsovan linja-autoasemalle, jonka eteen on pystytetty telttoja. Niistä raja-asemilta saapuvat pakolaiset voivat ottaa ruokaa, vaatteita, kenkiä ja leluja. Rakennuksen sisätiloissa pakolaiset rekisteröidään ja ohjataan tilapäismajoituksiin vieviin kuljetuksiin.
Sataa vettä ja välillä räntääkin, mutta kukaan ei oikeastaan tunnu sitä huomaavan. Jollakin kierolla tavalla sää sopii tilanteeseen. Kasvomaskeja ei näy kenelläkään. Koronan uhka katoaa suuremman kriisin alle.
© Kai Widell
Alla Ushapovska on kotoisin Zhytomyrin alueelta. Hänellä ei ole aavistustakaan, mihin pakomatka päättyy. © Kai Widell
Alla Ushapovska saapuu poikansa kanssa linja-autoasemalle. He ovat paenneet Žytomyrin alueelta. Allalla ei ole aavistustakaan siitä, minne he jatkaisivat matkaa. Siitä huolimatta kotoa oli pakko päästä turvaan.
Ilmahälytyssireenit soivat kaupungissa lähes tauotta.
”Siviilikohteita, kouluja ja jopa synnytyssairaalaa pommitetaan raskailla aseilla. Kyse ei ole sodasta, vaan terrorismista. Tämä on vuosisadan katastrofi.”
”Tämä on vuosisadan katastrofi.”
Viimeiset 24 tuntia ennen lähtöä Alla vietti poikansa kanssa pommisuojassa. Sitten heidän onnistui saada paikat junasta Lvivin kaupunkiin, jossa he nousivat ensimmäiseen linja-autoon, jonka kyytiin mahtuivat. Tärkeintä oli päästä rajan yli Puolaan.
Varsovan linja-autoasemalla vapaaehtoistyöntekijät rauhoittelivat Allaa. Hän saa poikansa kanssa tilapäisen majoituspaikan, jossa voi miettiä, mihin seuraavaksi.
Se on kuitenkin vaikeaa.
”Putin uhkaa koko maailmaa ydinaseella. Ehkä hän ei pysähdy Ukrainaan, vaan esimerkiksi Baltia voi olla seuraava kohde.”
Katse pyytää auttajilta vastausta.
”Onko missään turvassa?”
Kylmyys ja väsymys koettelevat eniten pienimpiä. © Kai Widell
Varsovalainen vapaaehtoistyöntekijä Katarzyna Naumowicz © Kai Widell
”Minun on silti tehtävä jotain, joten autan pakolaisia”
Linja-autoaseman edessä päivystää Varsovan kaupungin organisoiman vapaaehtoistyön bussi, jossa tarjotaan lämmintä teetä tai kahvia ja välipalaa. Paikalla on myös psykologi antamassa keskusteluapua.
Puolalainen Katarzyna Naumowicz on vapaaehtoistyöntekijänä ensimmäistä päivää. Hän olisi aloittanut jo aiemmin, mutta tarjoutujia on ollut yli tarpeen. Katarzynan mielestä pakolaiset tarvitsevat auttajilta eniten avoimuutta, rohkaisua ja monipuolista tietoa.
”He eivät kaipaa kauhisteluja, vaan selkeää ohjeistusta esimerkiksi siitä, minne voivat majoittua.”
Katarzynan hymy ulottuu silmiin. Hänelle työllä on myös henkilökohtainen merkitys.
”Toisen maailmansodan aikana perheeni – vanhemmat ja isovanhemmat – kävivät läpi saman kuin ukrainalaiset nyt. Voin antaa takaisin sitä, mitä he aikanaan saivat.”
Vitalii Maksymiluk on kotoisin Kropyvnytskistä. © Kai Widell
Ukrainalainen Vitalii Maksymiluk ei ole virallinen vapaaehtoistyöntekijä, mutta päivystää joka päivä muiden mukana. Hän työskenteli kymmenen vuotta puolalaisessa suklaatehtaassa, mutta sai potkut sodan myötä.
”Työnantaja oletti, että lähden ja liityn kotimaani armeijaan.”
Vitalii ei ole koskaan pitänyt asetta kädessään, joten se ei ollut vaihtoehto.
”Minun on silti tehtävä jotain, joten autan pakolaisia, ja teen sitä niin kauan, kuin minua tarvitaan.”
Ukrainan sota yhdisti Euroopan unionin
Varsovan maamerkin, Stalinin hampaaksi kutsutun kulttuuripalatsin edessä seisoo Ford Transit, jossa on suomalaiset kilvet. Juho Kanervo ja Heikki Toivanen ovat hakemassa Suomeen Heikin tuttavan vaimoa ja tytärtä. Kun pelastusoperaatiota suunniteltiin, syntyi ajatus myös avustustarvikkeiden viennistä. Näin auto ei olisi tyhjä kumpaankaan suuntaan.
Lahjoituksia kerätessään he yllättyivät ihmisten auttamishalusta.
Yhteisen kielen puute ukrainalaisten kanssa ei Heikki Toivosen ja Juho Kanervon mielestä haittaa. ”Google Translatorilla pärjää”, sanoo Heikki. © Kai Widell
”Ensimmäistä kertaa jokin yhdistää oikeasti Euroopan unionia, joka on nyt yhtenäinen ja vahva. Se on mieletöntä”, Juho sanoo.
Varsovaan ja Puolan ja Ukrainan raja-asemille kulkee vapaaehtoisten katkeamaton autovirta joka puolelta Eurooppaa. Menomatkalla viedään rajalle erilaisia avustustarvikkeita, paluumatkalla ajoneuvot täyttyvät eri maihin suuntaavista pakolaisista. Ukrainalaiset ylistävät myös puolalaisten vieraanvaraisuutta.
Auttajat ovat luoneet myös sovelluksia, joissa yhdistetään tarpeita ja tarjontaa. Sellaisen kautta Juhon ja Heikin kyytiinkin nousee sovittujen matkalaisten lisäksi kaksi ukrainalaista äitiä kolmen lapsensa kanssa.
”Sota vei heiltä lapsuuden”
Suomeen miesten mukana matkaavat Solomia Vlasenko ja Marta Daniluk kirmaavat edestakaisin jalkakäytävää. Solomian isoveli Volodymyr pitää tyttöjä silmällä. Äidit Tetyana Vlasenko ja Oksana Daniluk seuraavat lapsia uupuneina vieressä.
Surullisinakin.
”Sota vei heiltä lapsuuden. Yhtenä päivänä he menivät kouluun ja heillä oli hauskaa, seuraavana he nukkuivat kellarissa vaatteet päällään joka hetki valmiina pakenemaan. He olivat niin peloissaan, huusivat ja itkivät”, Tetyana kertoo.
Tetyanan 12-vuotias poika Volodymyr Vlasenko ja tytär Solomia Vlasenko. Vieressä myös Marta Daniluk. He tulevat Korostenin kaupungista. © Kai Widell
Alla Ushapovskan tavoin he ovat tehneet pitkän matkan Žytomyrin alueelta Korostenin kaupungista. Rajalla he jonottivat yli pääsyä kymmenen tuntia. Vielä pitäisi jaksaa pitkä matka Tallinnaan ja Suomeen.
Suomessa onneksi on sukulaisia. Tetyana ja Oksana ovat vierailleetkin heidän luonaan. Oleskelusta ei suunnitella pysyvää. Aviopuolisot ovat yhä Ukrainassa.
”Se on meidän kotimaamme.”
Marta Daniluk ja Solomia Vlasenko viihdyttivät itseään Varsovan keskustassa odottaessaan kyytiä Suomeen. Hetkeksi oli hyvä unohtaa koetut pelot. © Kai Widell
Totuus vaietaan Venäjällä
Tulkillamme Irenalla on sukulaisia myös Venäjällä. Hän pitää heihin yhteyttä, vaikka usein kihiseekin raivosta.
Irena on välittänyt Venäjällä asuville sukulaisilleen saamiaan tietoja, kuvia ja videoita pommihyökkäysten aiheuttamista tuhoista Tšernihivissä. Ovathan isoisä ja täti sekä kaupunki heillekin tuttuja.
Toisen sukulaisen suhtautumista kuvaa seuraava viestivaihto:
”Kaupunki on liekeissä”, Irena kirjoitti hänelle sodan neljäntenä päivänä.
”Olen ollut sairaana, nyt parempi, mutta toipuminen kestää”, sukulainen vastasi.
Keskustelun toinen kohta:
”Sotilaat ampuvat lapsia”, Irena kirjoitti.
”Sotilaat ampuvat lapsia”
”Kuinka äitisi ja tyttäresi voivat?”, sukulainen kysyi.
Irena ei silti tuomitse sukulaistaan.
”Ehkä hän itkee kirjoittaessaan, koska ei uskalla kertoa todellisista tunteistaan ja ajatuksistaan pelätessään jonkun pääsevän viestittelyymme käsiksi.”
Toisen Venäjällä asuvan sukulaisen suhtautumista Irenen on mahdoton ymmärtää.
”Hän sulkee totuudelta silmänsä ja uskoo Putinin valheita. Hän väittää ukrainalaisten olevan syypäitä kaikkeen.”
Alona Cherednyk, Anastasia Shevchuk, Sasha, Arina ja Timur saapuivat Umanista. © Kai Widell
”Jätin taakseni kaiken sen, mitä minulla oli”
Lauantaina 5. maaliskuuta ajamme Hrebennen raja-asemalle. Alona Cherednyk, Anastasia Shevchuk ja heidän lapsensa Sasha, Arina ja Timur ovat juuri ylittäneet Ukrainan ja Puolan rajan. Heidän pakomatkansa oli alkanut Umanin kaupungista perjantaina aamukymmeneltä, rajalle he saapuivat yöllä yhdeltä. Naiset seisoivat lapsineen koko yön pakolaisjonossa.
Oli kylmä. Väsytti.
Rajan ylityksen jälkeen heidät ohjattiin äideille ja lapsille varattuun telttaan. Sen edessä loimusi nuotio. Vahva savunhaju tarttui vaatteisiin. Mutta se lämmitti.
”Ainoa unelmani tällä hetkellä olisi saada vaihtaa sukat”, Alona sanoo.
Joskus unelmat ovat kovin pieniä.
Lapset sen sijaan ovat innoissaan:
”Olemmeko menossa Suomeen juuri nyt? Ihan juuri nyt”, he toistavat.
Mikä lapsista on Suomessa parasta?
”Hiljaisuus ja rauha”, Anastasia vastaa.
Hänen kasvoistaan näkee, että hän yrittää pidättää itkua mutta se on mahdotonta.
”On totta, että olemme turvassa. Mutta jätin taakseni kaiken sen, mitä minulla oli.”
Aki Vallo ajaa Ukrainan sotaa paenneita turvaan Suomeen. © Kai Widell
”Auttamisesta saa hyvän mielen”
Alonan, Anastasian ja lasten luokse tulee ontuen Aki Vallo. Hän lähti Suomesta keskiviikkona, oli rajalla torstaina ja palasi Helsinkiin perjantaina. Nyt hän on jälleen Hrebennessä.
Automaattivaihteisiin tottuneelle kuskille kytkimen painaminen on saanut aikaan rasitusvamman. Aki aikoo silti tehdä kolmannenkin reissun, jos saa avustusta polttoainekuluihin.
”Ajan niin kauan kuin tarvitaan. Auttamisesta saa hyvän mielen. Yhteisöllisyyteen pitäisi panostaa enemmän, oman navan tuijottaminen ei johda mihinkään.”
Akillakin on tulomatkalla auto täynnä avustustavaraa, tällä kerralla myös toivottua koiranruokaa.
”Tarkoitus on viedä tarvikkeita myös Ukrainan puolelle, sillä siellä on kuulemma suurin tarve.”
Hrebennen raja-asemalla liikenne kulkee molempiin suuntiin. Autojono Ukrainaan päin on yllättävän pitkä. Suurin osa kuskeista on naisia.
Rajalla autot kulkevat molempiin suuntiin. Vapaaehtoiset kuljettavat Ukrainaan tarvikkeita, mutta monessa autossa on myös miehiä, jotka palaavat puolustamaan synnyinmaataan. © Kai Widell
Kiovasta paennut Julia on helpottunut. Määränpää on tuntematon, mutta hänelle ja Dasy-koiralle on järjestynyt tilapäinen majoitus. © Kai Widell
Iryna Predun, Hrystyna Pawlyk ja Matvii tulevat Rava-Ruskasta. © Pirjo Kemppinen
Yksi heistä on Iryna Predun, joka ilmoittautui vapaaehtoistyöntekijäksi heti sodan alettua. Hän asuu Ukrainassa Lvivin alueella olevassa Rava-Ruskan kaupungissa ja hakee sotilaallisia aputarvikkeita sinne Puolan puolelta. Koska auto on menomatkalla tyhjä, hän keksi ottaa kyytiin Puolaan käveleviä pakolaisia.
Irynan kyydissä Ukrainaan matkaavat Hrystyna Pawlyk ja hänen poikansa Matvii. Kun sota alkoi, koko perhe lähti Puolaan. Miehet, isä ja isoisä, palasivat kotiin viikon kuluttua. Hrystyna ja Matvii tulevat nyt perässä. Rajaseudulla eläminen tuntuu yhä turvalliselta.
Ukrainaan rajalla jonottaa myös Denys. Hän palaa kotimaahansa asuttuaan kymmenen vuotta Italiassa.
”Jos kaikki lähtevät, kuka puolustaa Ukrainaa?”
Kaikenlaiset keinot
Jatkamme matkaa toiselle rajan ylityspaikalle. Pieneen Budomierzin kylään pystytetty telttakylä on läpikulkupaikka, jossa pakolaiset viivähtävät keskimäärin tunnin levähtämässä ja syömässä.
Vapaaehtoistyöntekijä Janusz Cwyna on ollut vastaavalla asemalla myös Ukrainan puolella, ja kokemukset ovat piirtyneet ikuisiksi ajoiksi mieleen.
”Niistä on vaikea edes kertoa”, hän sanoo.
Rajalla perheet hyvästelivät joskus ehkä viimeisen kerran. Miehet saattoivat vaimonsa ja lapsensa turvaan ja palasivat itse sotimaan. Janusz vertaa näkyä keskitysleireihin, joissa perheet jaettiin eri jonoihin.
”Lapset ja vaimot itkivät hyvästellessään isänsä ja puolisonsa.”
Tarinat vielä kesken
Tulee pimeä. Puolan puolella vastaanottokeskukset ovat auki ja valaistuja ympäri vuorokauden, Ukrainan puolella valaistusta ei ole. Yövymme Lubaczowissa. Sieltä on alle 50 kilometrin matka kolmanteen rajakohteeseemme, jonne ajamme sunnuntaiaamuna.
Korczowan–Krakovetšin raja-aseman pakolaiskeskus on valtava, ja niin on sinne linja-autoilla rajalta kulkeva pakolaistulvakin. Tarjolla on ruokaa, lääkintäapua, lämpimiä huopia ja puhelimiin sim-kortteja, jotta pakolaiset saavat yhteyden läheisiinsä ja auttajiinsa.
Korczowan pakolaiskeskuksen pihalla ihmiset yrittivät löytää linja-auton, jolla pääsisivät jonnekin läheisten tai tuttavien luokse. © Kai Widell
Vieri viereen asetetuilla retkisängyillä ei ole paljon tilaa, mutta monelle se on ensimmäinen lepohetki useisiin päiviin. © Kai Widell
Sisällä keskuksessa ilma on hiostavan nihkeä. Lattioilla on vieri viereen aseteltuja retkisänkyjä, ja jokaiselle on käyttöä.
Yhden päässä istuu tyttö, jolla on pinkein tupsuin koristeltu vaaleanpunainen hattu päässään. Hän on ehkä neljävuotias. Tyttö silittää sylissään valkoista nallea, juttelee sille ja asettaa välillä nukkumaan. Lapsella on oma neliönkokoinen maailmansa suojanaan.
Vastaanottokeskuksessa on paljon ääniä, mutta ei huutoa. Eikä itkua. Ehkä purkautuvien tunteiden aika on myöhemmin. Sitten, kun on oma sänky, tyyny, johon painaa päänsä, ja aikaa miettiä, miten ja miksi elämä mullistui.
Tetyana, Oleg ja Ewa tulevat Harkovasta. © Kai Widell
Sellaisen saavat onneksi myös tapaamamme Tetyana, Oleg ja heidän tyttärensä Ewa, sillä perhe pääsee sukulaisen luo Berliiniin. Tulkkimme Irena löytää kuskin, joka suostuu ottamaan kyytiin myös isot koirat. Perheen tarina, kuten kaikkien ukrainalaisten, on kesken, mutta saa onnellisen välivaiheen.
Kun kävelemme poispäin vastaanottokeskuksesta, Irena katsoo vielä kerran ihmispaljoutta ja sanoo:
”Te palaatte takaisin Ukrainaan, eivätkä venäläiset ole siellä.”
Se kuulostaa melkein lupaukselta.
Usko, toivo ja rohkeus
Sunnuntai-iltana Irena yrittää kysyä Venäjällä asuvan, Putiniin luottavan sukulaisen kuulumisia. Viestittely ei onnistu. Sukulainen on estänyt hänen yhteydenottonsa.
Irena saa myös tiedon, että viimeinenkin ulospääsymahdollisuus Tšernihivin kaupungista on tuhottu. Enää on turha anella isoisää ja tätiä pakenemaan.
Kaupungissa asuvat myös Irenan miehen, Andrzejvin vanhemmat. Irenan kasvoilla valuvat kyyneleet, kun hän puhuu heidän kanssaan videopuhelua. Ukrainan päässä ruudulla näkyvät Andrzejvin äidin hymyilevät kasvot.
”Leivo kakkuja, sillä tulemme pian”, hän sanoo.
Sitä on usko, toivo ja rohkeus.
Seura tapasi sotaa paenneita ukrainalaisia sekä heidän auttajiaan Varsovassa ja kolmella rajanylityspaikalla Puolassa. © Otavamedia
Sodan monet kasvot
- Ukrainan sota on synnyttänyt pakolaisaallon, jonka arvioidaan jo nyt olevan suurin Euroopassa koettu sitten toisen maailmansodan.
- Venäjän hyökkäyksen jälkeen 24. helmikuuta Ukrainasta on paennut jo yli 2,1 miljoonaa ihmistä. YK:n pakolaisjärjestö UNCHR arvioi, että pakolaisia saattaa lähteä Ukrainasta jopa neljä miljoonaa.
- Arviolta kymmenettuhannet vapaaehtoiset ovat auttamassa Ukrainassa ja Ukrainan vastaisilla rajoilla sekä yksityishenkilöinä että eri järjestöjen riveissä, mutta tarkkaa lukua auttajien määrästä ei tiedä kukaan.
- Ukrainasta lähti sodan ensimmäisten 12 vuorokauden aikana yksi pakolainen joka sekunti.
- Eniten pakolaisia on ylittänyt rajan Puolaan, yli 1,3 miljoonaa. Unkariin on saapunut yli 204 000, Slovakiaan yli 150 000, Venäjälle lähes satatuhatta. (Tilanne 8.3.2022, lähde: UNCHR)
- Ukrainaan on julistettu poikkeustila, jonka aikana taistelukykyiset miehet eivät saa poistua maasta.
- Suomeen saapuvat ukrainalaiset voivat asua maassa kolme kuukautta viisumivapaasti, jos heillä on biometriset passit. He voivat hakea Suomesta turvapaikkaa.