Seura Pohjois-Ukrainassa: Vapaaehtoistyöntekijä Georgii todistaa raakuuksia – ”Pahinta ei ollut pommitus vaan päivät, jolloin venäläiset pakenivat”
Kuolemaa ja tuhoa. Venäjän järjetön hyökkäyssota on aiheuttanut määrätöntä kärsimystä ukrainalaisille. Seura kohtasi Tšernihivissä auttajia, jotka kohtaavat sodan todellisuuden ja julmuuden joka päivä.
Georgii Kuzmenko on omistautunut kotikaupunkinsa asukkaiden auttamiselle.
Kävelemme heinikkoista polkua Tšernihivin esikaupunkialueella. Kolme laihaa koiraa lähestyy metsän laidasta. Jäävät matkan päähän, vaikka houkuttelemme niitä luoksemme juustopiiraiden, hatsapurien palasilla. Venäjän hyökkäyssota on tehnyt lukemattomista lemmikeistä kodittomia ja pelokkaita.
Luonto on peittänyt jäljet taisteluista, joita tällä paikalla maaliskuussa käytiin.
Autonkuljettajamme ja oppaamme, vapaaehtoistyötä tekevä Georgii Kuzmenko täytti silloin 45 vuotta. Syntymäpäivänsä hän vietti kuljettamalla taisteluissa kaatuneita ukrainalaisia ruumishuoneelle.
© Miska Puumala
”Pelko syö sisältäpäin,
joten yritän olla peloton”
Georgii Kuzmenko | Tšernihiv
”Äitini oli sairaalassa, kun sota alkoi 24. helmikuuta. Hän kuoli seuraavana päivänä.
Hautajaisten järjestäminen oli liian vaarallista pommitusten vuoksi. Viranomaiset sanoivat, että hautausta odottavat lasketaan jossakin vaiheessa yhteishautaan. Kuukauden kuluttua löysin papin, joka suostui hautaamaan äitini kaupungin ulkopuolella olevalle hautausmaalle. Teimme sen taistelujen keskellä.
Heti sodan alussa ryhdyin auttamaan ihmisiä, koska minulla on auto. Kuljetin siviilejä turvaan, vein lääkkeitä ja ruokaa tarvitseville. Ventovieraatkin soittivat avunpyyntöjä. Se ei ollut vapaaehtoistoimintaa, vaan ihmisenä olemista.
Päivä tekemättä mitään oli menetetty päivä, enkä voinut sallia sitä itselleni.
Myös armeijasta otettiin yhteyttä. Ryhdyin kuljettamaan tarvikkeita sotilaille ja auttamaan asioissa, joissa pystyin.
Lähetin vaimoni ja anoppini turvaan Länsi-Ukrainaan, koska huoli heistä häiritsi työtäni.
© Miska Puumala
Muistan hetken, jolloin olin yksin asunnossani yhdeksännessä kerroksessa. Katselin taivaalla lentäviä raketteja aivan kuin olisin katsellut sotaa televisiosta. Join vettä ja kahvia, mutta en kyennyt syömään.
Aivoni viestivät, että tarvitsen ravintoa jaksaakseni, mutta oli mahdotonta laittaa jotain kiinteää suuhun ja pureskella sitä. Ihmisen mieli toimii merkillisesti.
Minua on tulitettu ja kerran istuin ystäväni kanssa autossa, kun sen vieressä räjähti pommi.
Olenko pelännyt? Pelko syö sisältäpäin, joten yritän olla peloton. Siinä on auttanut oivallus siitä, etten voi vaikuttaa tilanteeseen. Raketit lentävät, halusinpa sitä tai en.
Kuolen, jos se on kohtaloni. Myös hyvät ihmiset kuolevat, mutta ainakin he ovat tehneet oikeita asioita.
© Miska Puumala
Pahinta ei ole ollut pommitus vaan päivät, jolloin venäläiset pakenivat. Tšernihiviin lähetettiin julmia, moraalittomia ja sivistymättömiä venäläisiä.
He olivat olleet vihaisia jo omassa maassaan. Kun he täällä epäonnistuivat päämäärässään ja Ukrainan armeija pakotti heidät pakenemaan, heistä tuli raivopäisiä. He tekivät lähtiessään hirveitä asioita.
Venäläiset jättivät jälkeensä omiensa ruumiit. Koirat söivät niitä, kunnes ne kerättiin polttohaudattaviksi.
Venäläiset hylkäsivät myös vakavasti loukkaantuneet sotilaansa. He makasivat maassa päiviä ja huusivat, että ovat yhä elossa.
Olen varma, etteivät ukrainalaiset anna periksi. Liian monta henkeä on menetetty ja liikaa vahinkoa tehty. Jokainen näkemäni kuolema on tallentunut minuun.
Terroristien kanssa ei neuvotella. Se on joko he tai me.”
Oleg Bibikov painoi ennen sotaa 25 kiloa enemmän kuin nyt. Sodalla on ollut toinenkin vaikutus. ”En ole saanut yhtään epilepsiakohtausta, joita aiemmin koin useita. Ei ole aikaa”, Oleg sanoo. © Miska Puumala
”Todellisuus näyttäytyi,
kun Venäjä alkoi tappaa siviilejä”
Oleg Bibikov | Tšernihiv
Oleg Bibikov eli unelmaansa La Pizza Espresso -ravintolan omistajana. Sitten alkoi sota.
”Sodan ensimmäisenä päivänä päätin, etten jätä kaupunkia. Ihmiset olivat kellareissa pommeja paossa ja kokkina tehtäväni oli ruokkia heitä. Kokosin joukon ihmisiä, jotka myös halusivat auttaa. Aloimme valmistaa ja kuljettaa ruokaa eri puolille kaupunkia.
Jossain vaiheessa vapaaehtoiseksi ilmoittautui muun muassa humanitääristen kriisien aikana ruokahuollossa auttavan, voittoa tavoittelemattoman World Central Kitchen -kansalaisjärjestön perustaja José Andrés. Hän tosin paljasti henkilöllisyytensä vasta toimittuaan kanssamme kokkina kolme päivää, koska oli halunnut vakuuttua ensin siitä, että teemme avustustyötä vilpittömin mielin.
WCK-järjestö auttoi taloudellisesti. Olin rukoillutkin sellaista apua, sillä halusimme auttaa ihmisiä enemmän kuin mihin rahamme riittivät.
Viidessä kuukaudessa valmistimme ja toimitimme yli miljoona ruoka-annosta Tšernihivin kaupunkiin ja sen lähialueille. Meitä oli alussa 28 vapaaehtoista, mutta jonkin ajan kuluttua jo yli 300.
Oleg esittelee siirrettävää generaattoria, joka osaltaan mahdollisti aterioiden valmistuksen. © Miska Puumala
Kohtasimme monia ongelmia. Ensin ei ollut sähköä ja ruoka tehtiin ulkona kaasugrilleillä. Saimme kaksi generaattoria, mutta sitten kaupungista loppui vesi. Porasimme ravintolani takapihalle kaivon 80 metrin syvyyteen. Sitten meillä oli ruokaa, mutta ei astioita ruoan kuljettamiseen ennen kuin paikallinen muovitehdas lahjoitti rasioita.
Ravintolani kellaritilat toimivat myös pommisuojana. Ihmiset nukkuivat patjoilla, jotka aamuisin nostivat seiniä vasten saadakseen tilaa kuoria, pilkkoa ja raastaa. Jokainen osallistui osaamallaan tavalla.
En ehkä heti sodan alkaessa käsittänyt, että meitä todella pommitetaan ja ihmisiä kuolee. Todellisuus näyttäytyi, kun Venäjä alkoi tappaa siviilejä ja näin talojen palavan.
Ruokaa viedessäni yritin suostutella ihmisiä lähtemään kaupungista jonnekin turvaan pommitusten ajaksi. Moni ei halunnut jättää kotiaan. Eräälle vanhukselle puhuin kaksi tuntia. Pyysin häntä ajattelemaan poissaoloa lomana, jonka aikana hän keräisi voimia palatakseen.
Ruokapakettien lisäksi jaoimme lääkkeitä ja esimerkiksi sidontatarvikkeita.
Pommitusten tauottua olen auttanut jälleenrakentamisessa. Puramme raunioita sekä korjaamme vaurioituneiden talojen kattoja, ovia ja ikkunoita.
Perustin ensimmäisen ravintolani kahdeksan vuotta sitten, 17-vuotiaana. Ennen sotaa en ajatellut venäläisiä. Keskityin liiketoimintaan ja elin elämääni. Nyt unelmoin valtavasta, Venäjälle iskevästä meteoriitista, jonka jäljiltä kaikki siellä peittyisi betoniin.”
