Tokion kisojen haulikkourheilija on sankari – tavallinen ampumaharrastaja taas oikeistolainen pervo, lähes massamurhaaja

Pari viikkoa sitten penkkiurheilukansa jännitti Tokion olympialaisissa skeet-ammunnan finaalia ja (hui kamala, ampumaharrastaja) Eetu Kallioisen etenemistä.

Ensikertalaiselle neljäs sija lajin huipulta oli hieno saavutus, ja Eetu saikin ansaitusti kehuja niin somessa kuin oikeassakin elämässä. Pienellä tuurilla hän olisi yltänyt mitaleille.

Samoihin aikoihin vihreiden paikallispoliitikko oli Twitterissä rinnastanut kokoomuksen paikallispoliitikon norjalaiseen ja suomalaiseen joukkomurhaajaan – koska mies oli julkaissut Instagramissa silloin tällöin kuvia omasta ammuntaharrastuksestaan.

Seuranneesta pitkästä somekohinasta tuli vähän absurdi: monen hyvin fiksunkin ja sympaattisen keskustelijan mielestä suomalainen ampumaharrastaja kuuluu väistämättömästi jompaankumpaan ääripäähän.

Olympiamitaleita tuova ja aseensa kanssa somessa poseeraava urheilija on hyvä, mutta ampumista harrastava, aseensa kanssa somessa poseeraava tavis on epäilyttävä. Jopa samaa rotua kuin terroristit, tai ainakin pahasti oikeistolainen.

Tästä pöhköstä yleistyksestä tuli Tolkun Henkilön kaltaiselle, metsästyksen ja sovelletun reserviläisammunnan treenaajalle epämiellyttävä olo.

Samat kokoomuspoliitikkoa haukkuneet muiden puolueiden edustajat tietävät hyvin, miten typerää on verrata kasvissyöjiä Hitleriin pelkästään yhteisten ruokailutottumusten takia. Tai muistuttaa, miten kaikki 1980-luvun vihreät ovat entisiä taistolaisia, koska mukana oli myös Satu Hassi.

Ampumaharrastaja joka surmaa eläimiä, nauttii tappamisesta

Silti yleistykset vain paranivat keskustelun rönsyillessä. Pian pohdittiin ampumisesta pitävien ihmisten mielenterveyttä, josta somekuohuihin roiskuen kroolanneilla kriminaalipsykologian asiantuntijoilla oli varmoja näkemyksiä.

Siitä olikin lyhyt hyppy puimaan varsinaisten tappaja-ampujien eli metsästäjien pahuutta ja todennäköisiä perversioita, kuten surmaamisesta tykkäämistä.

Sillä toki jokainen metsän eläimiä tai luonnonvesien kaloja ruuakseen saalistava nauttii kaikista harrastuksensa yksityiskohdista, tappamisen hetkestäkin. Eiväthän he muuten sitä huvikseen tekisi.

Samalla logiikalla jokainen kesälampaita tai maatiaiskanoja ottanut tykkää kasvattiensa teurastamisesta, koska sehän on lihantuotantoeläinten lopullinen kohtalo ja päämäärä.

Kaunisteltua kieltä väkivallasta

On totta, että moni metsästäjä sievistelee tekojaan ja puhuu niistä kiertoilmauksin pyydystämisenä, riistan kaatamisena, hirvestämisenä tai sorsastamisena. Sanoilla joissa ei haise luodinrei’istä pulppuava veri, suolistoeritteet tai eläimen pelko, se toiminnan todellisuus.

Tietysti samalla tavalla valikoitua kieltä käyttävät muutkin laillistetun väkivallan tekijät.

Sotaväki ”vaikuttaa” viholliseen, se ei pudota vastapuolen ihmisten niskaan silpovia kranaatteja tai räjäytä heidän sisälmyksiään pihalle täsmäohjuksilla tai viuhkapanoksilla.

Poliisi ei kaasuta kadulla istuvia Elokapinan lapsia voimakasta kipua ja hengenahdistusta aiheuttavilla OC-sumutteilla, vaan hoitaa tehtävänsä ”säädetyin toimivaltuuksin”.

Vastaavasti vasemmistoanarkistikaan ei kuokkavierasmellakassa tunnusta aiheuttavansa poliisin hevoselle kipua ja nauttivansa eläimen lyömisestä – koska lopputulos eli oikeutettu luokkataistelu on tärkeintä.

Entä sitten he, jotka eivät tee mitään tuollaista ikävää ”oikeasti”?

Kuulapyssyjen kanssa sotaa larppaava ei tunnusta nauttivansa ihmisen tappamisen leikkimisestä, vaan puhuu mieluummin vaikka roolipelaamisesta.

Urheilijat ovat tässä mestareita. Nyrkkeilijä tyrmää vastustajansa, mutta ei myönnä tykkäävänsä toisen ihmisen naamaan lyömisestä, vaan kyseessä on ”säännöiltään sovittu kamppailulaji”.

Miekkailijakin lävistää kuvitellusti floretillaan, kalvallaan ja säilällään kilpakumppanin haiman, pernan tai vatsalaukun ”vain tekniikkamielessä”.

Entä jos ihmiset puhuvatkin totta motiiveistaan?

Optimistina uskon, että kaunistelutermejäkin käyttävät ihmiset useimmiten tarkoittavat mitä sanovat, ja puhuvat totta todellisista vaikuttimistaan ja tunteistaan.

Tuskin kaikkien näiden eufemismien taakse aina piilotetaan jotain julmien, kipeiden tai väkivaltaisten asioiden tekemisestä koituvaa mielihyvää.

Itsestäni voin rehellisesti sanoa, että pidän metsällä saaliin saamisesta, koska se tietää minulle ja perheelleni lihaa pakastimeen. Voin kaupassa elitistisesti jättää tehotuotetut halpalihat ostamatta. Silti se hetki, kun näen riistaeläimen kuolevan, ei tunnu ”nautinnolliselta”, päinvastoin. Tulee hetkeksi suru kauniin eläimen surmaamisesta itsekkäiden ruuanlaittohalujeni tähden.

Entä ne muut ampumaharrastajien salaiset aikomukset ja fantasiat, joista niin monella on varma mielipide?

En ihmettele, jos joku olympiatasoinenkin urheilija ajattelee, että jossain maailmanlopun kriisitilanteessa hän voisi käyttää skeet-pyssyään zombielaumojen hyökkäystä vastaan, torjua ruuanryöstelijöitä ja ”suojella” rakkaitaan, mitä se nyt milloinkin tarkoittaakin.

Siitä on kuitenkin hyvin pitkä matka siihen, että ihminen HALUAISI apokalypsin tulemista, tai hekumoisi ajatuksesta päästä tekemään surmatöitä.

Mutta yhdestä asiasta minäkin olen varma.

Ampumaradalla käyvää, jopa pyssykuvia someen postaavaa ihmistä ei voi automaattisesti rinnastaa pahaan tai mielenvikaiseen terroristiin, aseellisen väkivallan ihannoijaan, oikeistolaiseen tai oikeastaan minkään poliittisen aatteen fanittajaan.

Se on vain epä-älyllistä ja laiskaa niputtamista.

Jokaisen ihmisen – myös meidän ampumaharrastajien – teoista, käytöksestä ja asenteista löytyy takuulla paljon osuvampia moittimisen aiheita.

Niistä muista, todellisista hölmöilyistämme saa halutessaan paljon kestävämpiä syitä somepaheksumiselle.

Somessa asekuvia jakava kuulemma peittää epävarmuuttaan ja yrittää korostaa testosteronitasojensa korkeutta. Tolkun Henkilö on aikoinaan jakanut tämän vihreiden hirvikuulien kuvan Twitterissä –  varmaankin juuri noista syistä. © Otavamedia