Kirjasarjasta tuli pioneeri ja portinvartija – Yhden miehen yksinkertaisesta ideasta lähtenyt Tammen Keltainen kirjasto on kantanut jo 70 vuotta
Tammen Keltainen kirjasto on Suomen tunnetuin ja monen rakastama kirjasarja. Miten se on onnistunut pitämään pintansa seitsemän vuosikymmentä?
Keltainen kirjasto on täynnä klassikoita. Sarjan ensimmäinen osa, Liian myöhään vesipääsky, on vaatimattoman näköinen mutta aiheeltaan painava kirja.
Eräänä päivänä luin kirjan, joka muutti elämäni täysin.
Näin alkaa Orhan Pamukin romaani Uusi elämä. Se on ilmestynyt suomeksi vuonna 1995 Tuula Kojon kääntämänä.
Uusi elämä on Tammen keltaisen kirjaston teos numero 282. Tänä vuonna 2024 Keltainen kirjasto täyttää 70 vuotta, ja sarjassa on ilmestynyt jo 546 kirjaa.
Ne ovat kaikki täällä, yhdessä huoneessa kustantamon tiloissa Helsingin Lönnrotinkadulla. Kokonaisen seinän peittävässä hyllyssä on metri toisensa perään pelkkiä keltareunaisia käännösromaaneja.
Se on vaikuttava näky, joka valaisee mielen. Keltaiseen kirjastoon on pyritty sarjan alusta lähtien valikoimaan maailmankirjallisuuden parhaimmistoa.
Se on yhtä kuin 546 mahdollisuutta poimia käteensä kirja, joka voi vaikka muuttaa koko elämän.
Keltainen kirjasto on ollut pioneeri ja portinvartija
Keltainen kirjasto on pitkälti yhden miehen aikaansaannos. Hänestä maalattu muotokuva on ripustettu Tammen kirjastohuoneen seinälle.
Puoliksi tanskalainen Jarl Hellemann johti Tammea vuosina 1968–82. Ajaessaan läpi ideansa Keltaisesta kirjastosta 1950-luvun alussa hän oli kuitenkin vain yksi talon kustannustoimittajista.
Ajan henki oli isänmaallinen, ja kustantamot keskittyivät kotimaiseen kirjallisuuteen. Käännöskirjallisuutta oli vaikea myydä lukijoille. Nyt tuntuu ehkä hassulta, että kustantamossa jouduttiin miettimään ihan pää mutkalla, miten suomalaiset saataisiin lukemaan sellaisia klassikkoasemaan myöhemmin nousseita kirjailijoita kuin John Steinbeck tai Ernest Hemingway.
Koska kirjasarjat olivat tuolloin suosittuja, Hellemann sai idean, että perustetaan yksi ulkomaalaisten kertojien sarja, jossa julkaistaan hyvää kertovaa proosaa. Se oli pioneerityötä, mutta samalla Hellemannista tuli eräänlainen portinvartija.
Väri napattiin Ruotsista
”Keltainen kirjasto on ehdottomasti Suomen tunnetuin kirjasarja”, toteaa apulaisprofessori Sami Sjöberg Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitokselta.
”Se on siinä mielessä todella merkittävä, että se on vaikuttanut paljon siihen, mitä me suomalaiset luetaan ja minkälaista kirjallisuutta meille on ollut tarjolla ulkomailta.”
Sjöberg huomauttaa, että vaikka sarjan kirjat ovat laadukkaita, kovin kokeilevia teoksia siinä ei ole julkaistu.
Hellemannin yksinkertainen idea on joka tapauksessa kantanut 70 vuotta. Keltareunuksiset kirjat erottuvat kotikirjastojen hyllyissä, jotkut keräävät sarjaa sitkeästi, ja kaupassa kirjapaljouden keskellä keltainen väri on lupaus laadusta. Se kertoo onnistumisesta sekä sarjaan valittujen kirjojen että brändäyksen suhteen.
Keltaisen värin Hellemann nappasi lahden takaa Ruotsista, jossa oli ilmestynyt Gula Serien -niminen käännöskirjasarja. Kirjojen kannet ovat kokonaan keltaiset, ja niin olivat alkuvuosina myös kansipaperit. Visuaalinen ilme tekee yhtenäisen sarjasta, jossa julkaistaan kuitenkin hyvin erilaisistakin kulttuureista tulevaa kirjallisuutta.
Värivalintaa vastustettiin aluksi, sillä se toi joidenkin mieleen keltaisen lehdistön. Hellemann sai kuitenkin tahtonsa läpi. Sarjan ensimmäinen kirja Liian myöhään vesipääsky ilmestyi 1954.
Saadakseen sen käsiinsä Tammen kirjastohuoneessa on noustava tikkaille ja kurotettava ylimmän hyllyn vasempaan reunaan.
Ensimmäistä kirjaa ei ole vielä leikattu
Eteläafrikkalainen Alan Paton oli paitsi kirjailija myös perustamansa liberaalipuolueen johtaja. Liian myöhään vesipääsky kertoo traagisen tarinan valkoisesta poliisista, joka rakastuu tummaihoiseen naiseen ja siten rikkoo silloista siveyslakia.
Tärkeä teos tärkeästä aiheesta siis. Mutta Keltaisen kirjaston avausromaani on pehmeäkantinen ja vaatimattoman näköinen, ja Tammen hyllyssä olevan kappaleen sivutkin ovat vielä leikkaamatta auki. Kukaan ei siis ole juuri tätä kappaletta koskaan lukenut.
Tammen oman kokoelman alkupuolen kirjat ovat alun perin kuuluneet Jarl Hellemannille, joka varmasti on käsikirjoituksen kyllä aikanaan lukenut. Hellemann keräsi sarjaa itselleen mutta ei mitenkään ohjelmallisesti, kaikki kokoelman kirjat eivät edes ole ensimmäisiä painoksia.
Signeerauksia kirjoista kuitenkin löytyy. Esimerkiksi italialainen Italo Calvino on raapustanut omistuskirjoituksen Hellemannille hienoon romaaniinsa Halkaistu varakreivi. Signeeraus on päivätty Roomaan. Siellä miehet ovat siis tavanneet.
Keltainen kirjasto ja sen isottelevat järkäleet
Moni sarjan kirjailijoista on vaivautunut käymään Suomessa asti. Suomalaisten rakastaman John Irvingin romaaneja on Keltaisessa kirjastossa ilmestynyt tähän mennessä jo viisitoista, joista viimeisin eli Viimeinen tuolihissi viime vuonna. Irvingistä on ajan mittaan kehkeytynyt oikea Suomi-fani, ja vierailuillaan hän yöpyy aina hotelli Tornissa samassa huoneessa.
Käydessään katsomassa Kaikki isäni hotellit -romaanista tehtyä näytelmää Kom-teatterissa Irving äityi juhlimaan teatterin väen kanssa niin pitkään, että kustantamon väelle tuli jo pieni paniikki, että herra kirjailija saatiin toimitettua aamulennolle ja takaisin rapakon taakse.
Toinen amerikkalainen järkäle eli Paul Auster taas piti Suomen-vierailullaan yliopistolla luennon, jossa hän kertoi julkisesti olevansa feministi, ilmeisesti ensimmäisen kerran, koska hän soitti luennon jälkeen Cafe Engelistä vaimolleen Siri Hustvedtille ja kehuskeli tapahtuneella.
Paitsi että Auster on maineeltaan järkäle, hänen teoksensa ovat sitä myös konkreettisesti. Keltaisen kirjaston hyllyssä ne erottuvat paksuudellaan, suorastaan isottelevat, samoin kuin Irvingit tai vaikkapa Orhan Pamukin kirjat. Mutta kyllä naisetkin osaavat. Hanya Yanagiharan Pieni elämä on lähes tuhatsivuinen, jo rakastettu klassikko, joka tarttuu satojen kirjojen joukosta helposti silmään.
Mutta muuten naiset ovat vakavasti aliedustettuina Keltaisessa kirjastossa. Ensimmäinen naisen kirjoittama romaani on numero 28, Francoise Mallet-Joris’n Kahvila Taivasten Valtakunta.
Kuka vielä muistaa hänet?
Toinen naiskirjailijan teos on numero 49, Christiane Rochefortin Soturin lepo. Sen jälkeen seuraava on vasta numero 144, Toni Morrisonin Solomonin laulu.
Tätä Tammi on pyrkinyt viime vuosikymmeninä paikkaamaan. Kymmenestä uusimmasta keltaisesta kirjasta kahdeksan on naisen kirjoittamia.
Äänikirja ei rapise eikä tuoksu
Äänikirjojen vallatessa kirjamarkkinoita ollaan usein huolissaan siitä, miten se muuttaa kirjojen lukemista ja ehkä jopa kirjoittamista. Keltaisen kirjaston hyllymetrien äärellä huomaa jälleen, miten kauniita ja rauhoittavia kirjat ovat esineinä.
Alkuvuosikymmenien keltaisten kirjojen kansitaide edustaa pelkistettyä modernismia. Tyyli on yhtenäinen ja tekijä usein sama, Martti Mykkänen. Tammen graafikko Markko Taina on tehnyt kansia keltaisiin kirjoihin 1980-luvulta lähtien, mutta tekijöitä on muitakin.
Keltaiset kirjatkin ilmestyvät toki nykyään myös äänikirjoina, mutta niitä ei voi hypistellä. Äänikirja ei rapise eikä tuoksu, ja sen kansikuvaakin tiirataan usein puhelimen pieneltä näytöltä.
Suurin osa suomalaisista on sekakäyttäjiä
Apulaisprofessori Sami Sjöberg ei pidä kuitenkaan mielekkäänä vastakkainasettelua perinteisen kirjaesineen ja äänikirjan tai e-kirjan välillä. Ne voivat elää rinnakkain – eihän hissin keksiminenkään poistanut portaiden tarvetta. Joku valitsee yhä portaat vaikka siksikin, että saisi liikuntaa.
Samalla tavalla voi ajatella, että painetun kirjan lukeminen rauhoittaa, kun taas äänikirja mahdollistaa kirjan ”lukemisen” sellaisissa tilanteissa, joissa se ei ennen ollut mahdollista.
”Varmaan suurin osa ihmisistä on kuitenkin sekakäyttäjiä. Me suomalaiset luetaan aika paljon, ja on jonkinlaista optimointia, valitseeko äänikirjan vai painetun kirjan. Jotkut lukijat suosivat painettua kirjaa, ja sehän on kognitiivisesti aika erilainen kokemus”, Sjöberg toteaa.
Hän viittaa siihen, miten valittu ”käyttöliittymä” vaikuttaa lukemisen tapoihin – jo ihan siitä lähtien, että vaikkapa sähkökirjassa sivua saatetaan kääntää nappia painamalla, painotuotteessa se otetaan sormien väliin.
Keltaisessa kirjastossa on tämän vuoden puolella ehtinyt ilmestyä jo kaksi romaania. Pian tulee ulos kirja numero 547, Paul Austerin Baumgartner. Tällä kertaa Austerin kirjassa on vain 204 sivua.
Sivuja, jotka voi ottaa sormien väliin, hypistellä ja tuntea sanojen painon.
Kirjan ja ruusun päivää vietetään tiistaina 23. huhtikuuta. Juttua varten on haastateltu Tammen kustantajaa Päivi Koivisto-Alankoa, viestintäpäällikkö Johanna Harkkilaa ja graafikko Markko Tainaa.