Sirje ja Lasse Liemola
Sirje ja Lasse Liemolan oli vaikea löytää pappi heitä vihkimään. Tehtävän hoiti lopulta kirkkoherra Jaan Kiivit. ”Hän sanoi, ettei hänellä ole enää mitään menetettävää”, Lasse kertoo. Viron itsenäistyttyä Kiivit valittiin arkkipiispaksi. © Tommi Tuomi

"Tämän ihmisen haluan elämääni”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Tallinnan Toompealla kasvanut Sirje Haas rakastui yrittäjä Lasse Liemolaan vuonna 1981. Lusikat on pistetty jakoon monta kertaa, mutta musta huumori ja setukaismummolta peritty sitkeys ovat auttaneet rakentamaan jo 40 vuotta kestäneen liiton.

Todellinen selviytyjä. Niin kuvataan Tallinnan Vapaudenaukiolla olevaa keltaista uusgoottista Johanneksenkirkkoa, ja sama pätee Sirje ja Lasse Liemolan siellä 40 vuotta sitten solmittuun avioliittoon. Kirkko on yritetty purkaa kahteen otteeseen. Liemoloiden liiton kestävyyttä on testattu lukemattomia kertoja useammin.

Sirje ja Lasse menivät naimisiin viisi kuukautta tutustumisen ja vain muutamien tapaamisten jälkeen. Edes läheiset eivät uskoneet liiton kestävän. Mutta he olivat oikeassa vain siinä, että neuvostovallan alaisesta Virosta muuttaneen Sirjen alku uudessa kotimaassa ei todellakaan ollut helppo.

”Minussa on kuitenkin vahva, pieni piru, joka ei anna periksi”, Sirje Liemola sanoo.

Sitä voisi kutsua myös setukaisten sitkeydeksi.

Koettelemukset eivät ole kitkeneet romantiikkaa avioparin arjesta. Kun Lasse Liemola joskus laulaa vaimolleen, kappalevalinta ei tosin ole liehittelevin.

Sirjen olemus hurmasi Lassen Tallinnassa järjestetyssä purjehdusregatassa. © Liemoloiden kotialbumi

Sirjen olemus hurmasi Lassen Tallinnassa järjestetyssä purjehdusregatassa. © Liemoloiden kotialbumi

Lasse oli innokas veneilijä. Suurin alus oli moottori­purjehtija Nauticat, jolla hän kävi Tallinnassa kaksi kertaa. ”Niistä toinen oli kohtalokas”, hän sanoo. © Liemoloiden kotialbumi

Lasse Liemola oli innokas veneilijä. Suurin alus oli moottori­purjehtija Nauticat, jolla hän kävi Tallinnassa kaksi kertaa. ”Niistä toinen oli kohtalokas”, hän sanoo. © Liemoloiden kotialbumi

Historian vangit – Kalašnikov oli tunnettava kuin kirjallisuuden klassikot

Takorautainen portti Toompean mäellä, Toom-Kooli 23:ssa on edelleen näyttävä. Kun Sirje oli lapsi, sen äärellä istui taideopiskelijoita ikuistamassa sitä tai lähellä olevan tuomiokirkon kellotornia. Portin takana olevan talon toisen kerroksen kaksiossa Sirje asui vanhempiensa ja kaksi vuotta vanhemman siskonsa kanssa.

Muistot lapsuudesta ovat hyviä. 60-luvun Toompea raunioineen kiehtoi lapsen mielikuvitusta. Leikkikavereita ei tosin ollut, sillä alueella oli enimmäkseen virastoja.

Ensimmäisen ystävän Sirje sai aloittaessaan koulun. Upouuden opinahjon tavoitteena oli ehkä viestiä sosialismin edistyksellisyyttä, sillä siellä opetettiin venäjän kielen lisäksi englantia ensimmäisestä luokasta alkaen.

Paradoksi oli, että oppiaineisiin kuului aseiden käsittely – Kalašnikov piti osata purkaa ja koota – mutta yhtä hyvin maailman klassikot. Sirje on lukenut alkukielillä niin Dostojevskit, Tolstoit, Puškinit kuin Shakespearetkin.

Sirjen lapsuudenkoti oli koristeellisen portin takana. ”Ikkunat olivat merelle päin, mutta en koskaan haaveillut Virosta lähtemisestä.” © Tommi Tuomi

Sirjen lapsuudenkoti oli koristeellisen portin takana. ”Ikkunat olivat merelle päin, mutta en koskaan haaveillut Virosta lähtemisestä.” © Tommi Tuomi

Pieni perhe kuin Viron historia pienoiskoossa

Sirje ei kokenut opetusta pelottavana, vaan lähinnä leikkinä. Vanhemmat eivät puhuneet kotona koskaan politiikasta syistä, jotka hänelle selvisivät vasta aikuisena.

”Silloin ymmärsin myös, että pieni perheemme oli omalla tavallaan Viron historia pienoiskoossa.”

Isä oli ollut työsiirtolassa puolustettuaan virolaisille tärkeää patsasta, jonka Venäjän joukot aikoivat hävittää. Armahduksen jälkeen hän viimeisteli yliopisto-opintonsa ja valmistui historian opettajaksi. Viron itsenäistyttyä hänelle myönnettiin korotettu eläke poliittisen vangin aseman vuoksi.

Äiti oli kotoisin Setumaalta Kaakkois-Virosta. Hänen veljensä liittyi toisen maailmansodan aikaan Viron metsiin paenneisiin ja neuvostomiehitystä vastustaneisiin metsäveljiin. Sen seurauksena koko perhe joutui valtiollisen turvallisuuspoliisin KGB:n hampaisiin, mikä merkitsi jatkuvaa tarkkailua, kuulusteluja ja sitäkin, että äidin ei sallittu opiskella.

Muuttaessaan Tallinnaan äiti kuvitteli pääsevänsä KGB:tä pakoon, mutta kuulustelut jatkuivat Pagari-katu 1:n kellarissa, yhdessä pahamaineisimmista tutkintavankiloista.

”Äiti ei koskaan kertonut, pahoinpideltiinkö häntä. Kokemustensa vuoksi hän kuitenkin hermostui aina, jos puhuin isän kanssa puhelimessa esimerkiksi Suomen lähestyvistä vaaleista.”

KGB Tallinna

Tallinnan vanhassakaupungissa, Pagari-katu 1:n kellareissa toimi yksi neuvostoajan pelätyimmistä tutkintavankiloista. © Tommi Tuomi

”Setumaan mamma antoi vahvan naisen mallin”

Sirje eli reilut kaksi ensimmäistä elinvuottaan äidinäidin, mamman, hoivissa Setumaalla.

”Setumaalla naiset olivat yhteiskuntaa ylläpitävä voima. Yhtään juhlaa ei aloitettu ilman naisten laulua. He avasivat korkin ja laittoivat sen kiinni, ukot seurasivat perässä.”

Sirje uskoo, että jotain kulttuurista sulautui häneenkin.

”Setumaan mamma antoi vahvan naisen mallin siitä, että elämässä asiat hoidetaan ja mennään eteenpäin. Hän säilytti positiivisuutensa, vaikka koki valtavia menetyksiä ja vaikeuksia. Muistan yhä hänen hersyvän naurunsa. Minusta tuli minä pitkälti mamman ansiosta.”

”Setumaan mamma säilytti positiivisuutensa, vaikka koki valtavia menetyksiä ja vaikeuksia.” © Liemoloiden kotialbumi

”Setumaan mamma säilytti positiivisuutensa, vaikka koki valtavia menetyksiä ja vaikeuksia.” © Liemoloiden kotialbumi

Banaanijonossa 1970-luvun lopulla

Lühike Jalg eli ”lyhyt jalka” on kapea porraskatu Toompealta alas vanhaankaupunkiin. Se on kaduista jyrkin, ja sitä kutsutaan myös kummituskaduksi. Sirje muistaa kipittäneensä pimeän aikaan sitä pitkin kotiin sydän kurkussa. Tallinnaa kutsutaan toisinaan ontuvaksi kaupungiksi, sillä Toompealle johtaa toinenkin katu, Pikk Jalg eli ”pitkä jalka”. Siitäkin on Sirjellä muistonsa.

1970-luvun lopulla nousi Tallinnassa kohu banaaneista, joita ei ollut aiemmin nähty. Ne kiinnostivat myös Sirjen tytärtä, tuolloin neljävuotiasta Erikaa.

”Jonotimme banaania raatihuoneen torilla, mutta ne loppuivat ennen kuin oli vuoromme. Harmitti, etten voinut niin pientä asiaa tarjota tyttärelleni.”

Kun he kävelivät takaisin kotiin Pikk Jalg -katua pitkin, Erika lohdutti: ehkä banaani ei olisikaan maistunut hyvälle.

Kun Erika aikanaan meni naimisiin, Sirje kertasi tapahtuman häissä pitämässään puheessa. Hän lisäsi:

”No, mitä tekee rakastava äiti? Hän etsii suomalaisen hedelmäkauppiaan ja muuttaa Suomeen, jotta lapsi saa banaaneja joka päivä.”

Seurusteluajan Sirje kuvittelikin menevänsä naimisiin tavallisen vihannes- ja hedelmäkauppiaan kanssa. Lassen menneisyys nuorisoidolina paljastui, kun hän sai hieman ennen häitä tietää, että juhlista tehtäisiin juttu suomalaiseen aikakauslehteen.

Sirje Liemola ja Erika

Lasse Liemola sekä Sirje ja Erika Helsingissä maaliskuussa 1982. © Museovirasto

”Tämän ihmisen haluan elämääni”

Lassen varhaisimpia muistoja on, kun hän matkasi hevosrattailla isän kanssa Helsingin Kauppatorille myymään vihanneksia. Kauppapuutarhaa pyörittäneiden vanhempien esikoinen tähtäsikin kaupalliselle alalle ja aloitti armeijan jälkeen opinnot Helsingin Kauppakorkeassa.

Voitto vuoden 1957 Iskelmämestaruuskisassa käänsi kurssin. Lasse Liemola sai ensimmäisen levytyssopimuksen ja radiossa alkoi soida Kadun aurinkoisella puolella. Nuorisoidoliksi hän nousi, kun kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi kappale Anna pois.

Vuonna 1960 Lasse meni naimisiin Kerstinin kanssa, ja he saivat kaksi poikaa: Kimin ja Tomin. Iskelmätähden ura jatkui, kunnes vuonna 1966 tuli käännekohta.

Lasse oli palaamassa keikkamatkalta Pieksämäeltä, kun auto törmäsi kilometripylvääseen, Lassen jalat murtuivat ja hän makasi sairaalassa 1,5 kuukautta. Toivuttuaan hän vaihtoi keikkamatkat makeistehtaan markkinointipäällikön pestiin.

Viiden vuoden kuluttua alkoi yrittäjyys, kun Lasse oivalsi tarjota myyntiin valmiiksi pakattuja maustekurkkuja irtomyynnissä olevien sijaan.

Yritys laajeni hedelmä- ja vihannestukkuliikkeeksi ja oli välillä kuuluisa korpuistakin.

Lassen ja Kerstinin rakoilevan avioliiton kohtalo sinetöitiin heinäkuussa 1981, jolloin Lasse osallistui Tallinnassa Baltic-purjehdusregattaan ja näki satamassa purjehduskoulun apulaisjohtajana toimineen Sirjen.

”Tiesin ensisilmäyksellä, että tämän ihmisen haluan elämääni”, Lasse sanoo.

Sirje ja Lasse Liemola olivat oikeastaan Ensitreffit alttarilla -pari jo kauan ennen kuin televisiosarja keksittiin.

Suomeen muutettuaan Sirje halusi kattaa ruoan kauniisti pöytään töistä palaavalle Lasselle. Hän osti kukkakaupasta leikko­krysanteemin ja pelästyi sen hintaa. ”Se maksoi yhtä paljon kuin keräkaali ja maito yhteensä.” © Tommi Tuomi

Suomeen muutettuaan Sirje halusi kattaa ruoan kauniisti pöytään töistä palaavalle Lasselle. Hän osti kukkakaupasta leikko­krysanteemin ja pelästyi sen hintaa. ”Se maksoi yhtä paljon kuin keräkaali ja maito yhteensä.” © Tommi Tuomi

”Olin kuin tyhjä paperi”

Toiseen tutustuminen alkoi vasta, kun Sirje pääsi muuttamaan Suomeen maaliskuussa 1982 kolme kuukautta aiemmin solmitun avioliiton jälkeen. Yhtälöön oli sovitettava myös Lassen pojat ja Sirjen tytär.

Uusperhe, uusi kieli, maa ja kulttuuri.

”Olin kuin tyhjä paperi. Lassen oli ehkä vaikea ymmärtää, että Suomessa minulta puuttui identiteetti, joka hänellä oli vahva”, Sirje sanoo.

Hän ei tiennyt Suomesta mitään. Ensimmäinen hämmästyksen aihe oli mollivoittoisuus.

”Kun kuusi virolaista kokoontuu lihahyytelön ääreen, he laulavat ennen kuin syövät. Suomalaisissa häissä saattaa sata ihmistä istua ääneti vain haarukoiden kolistessa. Kaipasin iloisuutta ja vauhtia.”

Maan historiankin ymmärtäminen vaati perehtymistä. Sirjen oppikirjoissa talvisota oli sivuutettu maininnalla, mutta Suomessa se olikin merkittävä ajanjakso.

Avuksi tulivat Laila Hietamiehen teokset.

”Opin hänen selkeistä, lyhyistä lauseistaan suomen kieltä. Kirja Hylätyt talot, autiot pihat selvensi historiaa, esimerkiksi mitä Karjalan menetys suomalaisille merkitsi.”

Sirjeä epäiltiin myös KGB:n agentiksi

Oma lukunsa sopeutumisessa olivat ennakkoluulot. Jos Sirje kertoi mielipiteensä musiikista, häneltä kysyttiin, oliko hän muka kuullut muutakin kuin Puna-armeijan kuoroa.

”Neuvostovallan alta tulleena minulla ei ollut monen silmissä mitään arvoa. Myös ryssittelyä sain kuulla.”

Ankeimpina hetkinä Sirje mietti Viroon palaamista. Se ei ollut silti todellinen vaihtoehto neuvostoaikana.

”Siellä menneisyyteni kerran lähteneenä olisi ollut epäilyttävä, enkä olisi saanut työpaikkaa. Olisin ollut vain toista kertaa juureton. Sitä paitsi Erika sai pian kavereita ja alkoi viihtyä. Lasse oli hänelle isä, jota hän ylpeänä esitteli. Totesin, että minun viihtymiseni on toissijaista sen rinnalla.”

Lassea puolestaan varoiteltiin virolaisen vaimon vievän hänen rahansa.

”Ajateltiin myös, että Sirjehän voi olla vaikka KGB:n agentti.”

Epäluuloja oli viranomaisillakin. Elettiin aikaa, jolloin ulkomaalaistoimiston päällikkönä oli tiukkuudestaan tunnettu Eila Kännö.

”Sirje sai oleskeluluvan vain kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Kun ihmettelin vaimoni kohtelua, vastattiin, että ’mitäs menit naimisiin ulkomaalaisen kanssa’”.

Lassella oli paha mieli ennen kaikkea Sirjen vuoksi.

”Seisoin hänen rinnallaan ja puolustin viimeiseen saakka.”

Kun Viro itsenäistyi elokuussa 1991, suhtautuminen muuttui.

”Viron pieni kansa, joka keplotteli itsensä ulos vallan alta, sai suomalaisten sympatiat”, Sirje kertoo.

Nykyään hän tuntee olevansa enemmän suomalainen kuin virolainen.

”Viro on maa, jossa olin nuori tyttö, optimistinen haaveilija, joka nauroi paljon.”

Lue myös: Sirje Liemola kasvoi neuvostoliiton alaisessa Virossa, jonka synkät varjot hän ymmärsi vasta aikuisena – ”Se ei satuta, mitä ei tiedä”

Viro itsenäistyi ensimmäisen kerran 23.2.1918. ”Päivän kunniaksi nostin Viron lipun kodin salkoon helmikuussa 1991”, Lasse kertoo. Puolen vuoden kuluttua Viro itsenäistyi uudelleen, elokuussa 1991. © Tommi Tuomi

Viro itsenäistyi ensimmäisen kerran 23.2.1918. ”Päivän kunniaksi nostin Viron lipun kodin salkoon helmikuussa 1991”, Lasse Liemola kertoo. Puolen vuoden kuluttua Viro itsenäistyi uudelleen, elokuussa 1991. © Tommi Tuomi

Puhumattomuuden kulttuuri

Lasseen tutustuessaan Sirje törmäsi puhumattomuuden kulttuuriin. Erimielisyydet Lasse ratkaisi lähtemällä ovesta ulos ja odottamalla tilanteen rauhoittumista.

Se ei sopinut Sirjelle.

”Kun soppa kiehuu yli, otetaan kattila hellalta. Jos keittäjässä tai hellassa on vika, se kiehuu yli joka päivä. Silloin pitää miettiä, miksi niin käy”, Sirje toteaa.

Ristiriitojen ratkomista harjoitellaan toisinaan edelleen. Sen sijaan matkailijoina askeleet kulkevat samaan suuntaan. Pysyvä lomakoti on Kreikassa, mutta muutakin maailmaa on koluttu.

Mietityttääkö iän karttuminen? Vielä on tekemättä testamentti, hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus.

”Ehkä se on taikauskoa. Kutsuuko kuolemaa luokseen, jos siitä puhuu?” Sirje pohtii.

Lasse Liemola luokittelee itsensä fatalistiksi, kohtaloon uskojaksi.

”Kun jumala sanoo, että nyt sinä lähdet, ei siinä auta maski eikä turvaväli.”

”Sirjen kaltaisia on yksi tuhannesta”

Ehkä liiton liima on keskinäinen huumori. Sirjellä ja Lassella on useimmiten hauskaa keskenään, mutta ulkopuoliset eivät aina ymmärrä heidän keskinäistä huumoriaan. Sirje kuvaa omaa leikin laskuaan virolaisille tyypilliseksi mustaksi ja hieman piikikkääksi.

Vasta tultuaan Suomeen hän esitteli itsensä kerran vihannestukun suurasiakkaalle: ”halpaa työvoimaa Neuvostoliitosta”.

Lassekin on saanut osansa.

”En ole koskaan nähnyt näin läheltä näin tyhmää”, hän kertoo Sirjen todenneen erään erimielisyyden päätteeksi.

Joskus piikittelyn vastapainoksi Lasse kaivaa esiin säilyttämänsä ihailijakirjeet ja lukee niitä Sirjelle. Kuuntele millaisen namupalan sait, hän sanoo.

”Niin, suklaalakun, josta suklaat on ehditty riipiä pois”, Sirje vastaa.

Esimerkki keskinäisestä huumorista on myös virolainen laulu, jota Lasse Sirjelle laulaa. Nouse laiska, lypsä lehmä -laulun mukaillut sanat kuuluvat:

”miks’ makaat sä niin kauan ja olet uninen, ei kuule kukke lauluu, ei nouse pisulle…”

Tärkein sideaine Sirjen ja Lassen suhteessa on kuitenkin rakkaus, joksi alun huuma on jalostunut. Lasse puhuu läheisriippuvuudesta.

”Emme kulje koko päivää yhdessä, mutta erillään ollessamme ei mene kauan, ettemme lähettäisi viestiä tai soittaisi toisillemme”, hän sanoo.

Asiaksi riittää se, että kysyy, onko toinen jo syönyt.

Rakkautta ei sanoiteta, mutta se näytetään päivittäin.

Kun Lasse saapuu kotiin, on Sirje laittanut ruoan, kattanut pöydän kauniisti ja laittanut kynttilän palamaan. Lassella puolestaan saattaa olla kukkakimppu tuomisinaan arkipäivänäkin. Viikonloppuisin he nauttivat Sirjen valmistamat yllätysjuomat ennen ateriaa.

”Myönnän olevani hemmoteltu aviomies”, Lasse Liemola sanoo.

Mikä toisessa on parasta? Lassen mielestä kaikki.

”Kun seurustelimme, joku luonnehti, että Sirjen kaltaisia on yksi tuhannesta. Olen edelleen samaa mieltä. Lusikat on jaettu monta kertaa. Silti vakavissaan kumpikaan ei ole sanonut, että nyt se on loppu. Voittopuolisesti olen ollut hirveän onnellinen”, Lasse sanoo.

Sirjen vastauksessa pilkahtaa jälleen virolainen huumorintaju.

”Lasse nukkuu aika hiljaa.”

”Jos soppa kiehuu yli joka päivä, pitää miettiä, miksi niin käy.” © Tommi Tuomi

”Jos soppa kiehuu yli joka päivä, pitää miettiä, miksi niin käy.” © Tommi Tuomi

Lue myös: Lautamiehenä 28 vuotta – Herastuomari Sirje Liemola tuntee yhteiskunnan nurjan puolen: ”En uskalla ajatella, mitä näkisin seuraavan 20 vuoden aikana”

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 3/22.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X