Ei ole koiraa kirjaviin karvoihin katsomista
Nimesin kesäkuussa ilmestyneen DikDek-kirjasarjani viidennen osan koskettavasti Puerto Anúkseksi, minkä moni Aurinkorannikkoa enemmänkin kopeloinut tulkitsi lupaukseksi siitä, että kirjassa remuttaisiin syvällä rikkaiden ja kauniiden valtaamassa Puerto Banúksessa. Sellaiseksi opuksen juonenkulun alun perin suunnittelinkin, mutten lopulta kyennytkään käyttämään tuota koomisten kultapossukerholaisten kokoontumispaikkaa kirjassa, koska halusin luoda hauskuuden itse, en vain monistaa hupaisien hahmojen kohellusta.
Joudun nyt tekemään saman, mihin jotkut Puerto Banúksessakin loistoauton pelkääjänpaikalla poseeraavat ovat tottuneet. Nielemään kunnolla. Minä onneksi vain sanoja, sillä alennun nyt selostamaan yhtä Puerto Banúksessa näkemääni sekoilua.
Osasyyllinen tähän sepustukseen on señora Vuorinen, joka vanhoilla päivillään innostui spinningpyöräilystä ja määräsi minut kuljettajakseen Puerto Banúksen legendaariseen El Corte Inglés -tavarataloon. Kolmenkymmenen vuoden kokemuksella tiesin, paljonko vaimoni oli valmis käyttämään aikaa löytääkseen tuhkimomaisen täydellisesti jalkaansa solahtavan spinningkengän, joten häivyin sovittelevasti tappamaan aikaa alueen toiseen komiikkaa tursuavaan näköalapaikkaan, tavaratalon Starbucks-kahvilaan.
Jos kohtaaminen kahvilassa olisi tapahtunut Suomen itsenäisyyspäivänä, olisin rynnännyt Maamme-laulua karjuen vaatimaan kimppahalia, mutta kun kuudenteen joulukuuta oli vielä matkaa, en rohjennut lähestyä lastenrattaita kahvilaan työntävää sinivalkoista duoa. Lyhyempi naisista oli värjännyt luotisuorat hiuksensa kirkkaan sinisiksi, kun hänen lastenratasaisaparinsa oli päätynyt vetyperoksidioimaan kuontalonsa lumivalkoiseksi. Tekoripsien pituudesta ja väristä kaksikolla sen sijaan vallitsi synkkä yksimielisyys. Ne olivat vastasyntyneen keskisormen pituiset ja nokimustat. Mutta kuin sinivalkoiseksi värjättynä yllätyskirsikkana kakussa lastenrattaissa ei jokeltanutkaan taapero, vaan pitkäkorvainen puudeli, jonka toinen luppakorva oli värjätty siniseksi ja toinen lumivalkoiseksi. Hauvan ripset oli sentään jätetty alkuperäiseen pituuteensa, mutta soppatorven ympärille oli kietaistu melkein koiran itsensä kokoinen sinivalkoinen rusetti. Varsinainen yllätys oli sitten neitojen molottama kieli, joka paljasti, että yhteys Suomi-neitoon olikin 1 343 kilometrin pituinen, ja vielä tuolloin suljettu.
Lystikästä koiraparivaljakkoa ihmetellessäni tunsin syyttävän sormen kairautuvan syvälle syntiseen sieluuni. Olimmehan itsekin hankkineet Hilma-koirallamme hänen ensimmäisenä joulunaan eläintarvikeliikkeestä hauvojen tonttuasun. Vilpitön tarkoituksemme oli toivottaa läheisillemme sairaan söpöä joulua maailman suloisimmalla hauvakuvalla, mutta se olisi onnistunut vain yhdellä kepulikonstilla. Olisimme blurraanneet Hilman tonttulakin alta paljastuneen ja sydänjuuriaan myöten omistajiinsa pettyneen katseen, jossa luki isolla: Te olette muuten koiranomistajina uskomattoman syvältä Puerto Anúksesta.