Eka elämäkerta

Jaa artikkeliTilaa Seura

Rahasampo on viritetty: kirjoita elämäkerta. Vuosien saatossa moni onkin epäillyt, että olisin sellaisen jo näpsytellyt, sillä Juoppohullun päiväkirjan uskotaan kertovan omasta elämästäni. Olisihan se kieltämättä aika rouheaa aloittaa kynäilijänuransa kirjoittamalla omaelämäkerta. Ja vaikka suoran johdannaisuuden kiellänkin, sen verran pitää kuitenkin antaa epäilyille siimaa, että sarjan neljäs ja varsinkin viides osa sisältävät omista kokemuksistani kopioitua aineistoa.

On minua jo ehditty kysyä oikeankin elämäkerran aiheeksi. Joko minulla on täysin väärä arvio elinajastani, sillä uskon elämäni mielenkiintoisimpien vuosien olevan vielä edessä, tai sitten en ole ymmärtänyt koko elämäkerran ideaa. Jos se kertoisi elämästäni esimerkiksi vain työni kautta, niin olisihan siihen kiva saada sekin tieto, mihin urani lopulta tyssäsi. Minun vai kansan tahtoon. Jälkimmäinen olisi toki näkökulmaltaan myyvämpi.

Olen aina ollut harras elämäkertojen kahlaaja. Varsinkin poliitikkojen, jotka ovat puoluekannasta riippumatta joko puna- tai sinikynän käytön taidonnäytteitä, sillä vain umpihulluhan suostuisi mustamaalaamaan itseään, vaikka sellainen myisikin paljon paremmin. Nykyään valitettavan monien elämäkertoina kaupiteltavien teosten suurin arvo onkin siinä, minkä niistä saa paperinkeräyksessä. Niistä on tullut tekijöilleen vain onttoina kumisevia keräyslippaita niin kirjalliselta kuin sisällölliseltäkin anniltaan.

Jos haluaa perehtyä johonkin merkkihenkilöön elämäkertojen kautta, paremman kokonaiskuvan saamiseksi niitä elämäntarinoita kannattaa lukea useampi samasta henkilöstä. Käytän esimerkkinä Charlie Chaplinia. Luin ensimmäisenä hänen itsensä kirjoittaman teoksen nimeltä Oma elämäkertani. Se on edelleenkin lukemisen arvoinen teos, mutta aina kun tekijä kirjoittaa itsestään, yliviivauskynä viuhuu – tai Uuno Turhapuroa lainatakseni: muisti palailee vain pätkittäin. David Robinsonin kirjoittama lähes tuhatsivuinen järkäle, Chaplin: Elämä ja elokuvat, avaa kirurginveitsentarkasti sellaisia asioita, jotka Chaplin syystä tai toisesta ohitti omassa elämäkerrassaan. Pelkästään nämä kaksi teosta lukemalla piirtyy todennäköisesti kohtuullisen totuudenmukainen ja vähintäänkin mielenkiintoinen kuva Chaplinista. Oma skandaalinkäryinen lukunsa ovat vielä ne kirjat, jotka ovat keskittyneet kaivamaan Chaplinista vain kaiken kuran ja levittämään hänestä huhuja, joissa on enemmän keksittyä töhryä kuin totuutta.

Nythän lähes joka viikko Donald Trumpista ilmestyy jonkin sortin lokakirja. Toivon mukaan joskus vuosien kuluttua joku historiantutkija tekee likaisen työn ja selvittää, mikä niissä piti oikeasti paikkansa ja mikä ei. Yhdestä asiasta olen kuitenkin aivan varma. Trumpin itse itsestänsä kirjoittamat kirjat eivät tule tulevaisuudessa sijaitsemaan yhdenkään kirjaston tieto- vaan viihdekirjaosastolla. Siinä on se pieni ero näiden kahden komiikan kuninkaan välillä.

Jos jäisin aivan totaalisen työttömäksi ja ainoa keinoni elättää perheeni olisi kirjoittaa omaelämäkerta, rajaisin sen tapahtuma-ajan aika tarkasti parikymppisen kusipää-Vuorisen toilailujen kuvaamiseen. Tässä yksi malliesimerkki:
Sain 80-luvun lopulla kutsun MTV:n viihdeohjelmaan, jolla oli saman verran katsojia kuin parhaimmillaan on nyt Tanssii tähtien kanssa -ohjelmalla. Halusin siis olla hävyttömän hienona miljoonayleisön edessä, joten painelin parturiin, joka sai nerokkaan idean värjätä hiukseni vitivalkoisiksi ja leikata niistä jenkkisotilaiden kotelosiilin. Koska käytin tuohon aikaan rotevasti alkoholia, lumenvalkoinen hiuskuutio pääni päällä sai kroonisesti turvoksissa olevan turpani näyttämään porsaanpunaiselta päärynältä.

Tarkemmin ajateltuna taidankin jättää rivit kirjoittamatta ja tehdä suoraan kuvakirjan. Kuvat kun kertovat kiusallisen tarkasti, milloin ja ennen kaikkea mihin suuntaan ollaan milloinkin menty ja mistä ollaan oltu tulossa.

MAINOS Nyt olisi tyrkyllä kuukauden maksuton tutustuminen Supla+ palveluun, josta löytyy yksinoikeudella mm. V- ja W-tyylillä kaikki viisi kautta! Käytä koodia vuorinen2020 täällä

X