Esperillinen piru meidät periköön

Jaa kaverilleTilaa Seura

Yksityisten hoivakotien ongelmista syntynyttä keskustelua seuranneena olen pannut merkille, että mitä eteläeurooppalaiset koulut edellä, sitä suomalaiset hoivakodit perässä.

Viimeiset kuusi vuotta olen kytännyt laituripaikalta, miten yksityiset kansainväliset koulut toimivat Välimerellä. Aikanaan omille lapsilleni opinahjoja metsästäessä perkasin jos jonkinlaisia vaihtoehtoja ja törmäsin monesti sellaisiin kouluiksi naamioituihin kauhugallerioihin, etten vieläkään ymmärrä, miten niihin on saatu houkuteltua yhtäkään oppilasta.

Pitäisi olla jonkinlainen laadun tae, jos koulu haluaa ennen valintaa testata oppilaan kyvyt. Yhteen kouluun pyrkiessä myös minun lapseni pantiin tällaisiin testeihin. Tärkein osio oli englannin tasotesti, mikä olikin ymmärrettävää, sillä jos kaikki opetus tapahtuu englanniksi eikä oppilas hallitse opetuskieltä, niin liitutaulu näyttää sumealta vaikka olisi muuten millainen nero tahansa.

Toinen pojistani selvitti kielitestinsä virheittä. Uskalsin siis kuivatella kainaloitani, sillä varmuudella ainakin yhden lapsen kouluun pääsy oli turvattu. Mutta sitten sain maistaa mitä tarkoittaa, kun tehdään bisnestä opetuksella. Yllättäen koulu eväsi poikani paikan, ja koulun kirjallinen vastaus oli vieläkin tökerömpi kuin Esperi Caren julkisuuteen antamat soperrukset. Poikani englannin kielen taito ei ollut kuulemma riittävä, vaikka hän oli juuri saanut täydet pisteet kielitestistä.

Aloin tutkia, mistä se koulupuvun sauma oikeasti kiristi. Koulun kanslia pysyi yhtä tuppisuuna kuin suomalainen hoivayhtiö, mutta kiipeämällä oikeanlaista reittä myöten sain selville, että samaan aikaan samalle luokalle oli hakenut myös toinen poika. Hän ei osannut juurikaan englantia, mutta hänen isänsä osasi. Ja hänen isällään oli paljon paremmat bisnesmiehen taidot kuin minulla. Hän oli kaivanut lompakostaan sellaisen testituloksen, jolla pääsi heittämällä kaikkien jonojen ohi. Eli sanonta ”ne piirtää joilla on liitua” pitää paikkansa. Sen sijaan kirjoittaminen jää edelleen vain haaveeksi.

Pitämällä korvani auki kahvipöydissä olen saanut leveän kuvan yksityisten koulujen sudenkuopista. Tiedän esimerkiksi millaisen reitin kaikki yksityiskoulujen ongelmaoppilaat pujottelevat läpi täällä Aurinkorannikolla.

Usein pahimmat pukarit ovat upporikkaiden perheiden lapsosia, jotka aloittavat alueen kalleimmassa koulussa. Sieltä saa kuitenkin andalusialaista lapikasta perseeseensä heti, jos kakara esimerkiksi käyttäytyy tarpeeksi huonosti tai ei jaksa panostaa riittävästi opiskeluun. Kersa lentää pihalle, vaikka arabimiljonääri-isi valuttaisi öljylähteellisen verran mustaa kultaa koulun pihalle.

Seuraavaksi haetaan alueen toiseksi kalleimpaan kouluun, josta saa takuuvarmasti paikan, koska siellä oppilasainesta enemmän merkitsevät koulun omistajille kertyneet roposet. Mutta jos sielläkin homma menee puihin, seuraava jätehuoltoasema on kolmanneksi kallein koulu, joka avaa vieläkin innokkaammin omistajiensa lompakot näiden kesto-ongelmaisten lasten vanhempien rahoille.

Jos kuitenkin sattuu olemaan niin hankala tapaus, että ylittää vielä tämänkin koulun sietokyvyn rajat, jäljellä on enää yksi vaihtoehto. Koko alueen halvin koulu. Se onkin sitten sellainen opinahjo, etteivät edes kaikki koulun työntekijät tiedä brittiläisen omistajapariskunnan oikeita nimiä. Ne on kätketty siihen samaan salaiseen kansioon, josta löytyisivät varmaan myös Esperi Caren maksamat verot.

Mitä kaikkea yhteistä näillä maksullisilla kansainvälisillä kouluilla ja Suomessa toimivilla yksityisillä hoitolaitoksilla siis on? Molempien omistajina on isoja sijoitusyhtiöitä tai kyseenalaisesti ansaitusta rahasta kiinnostuneita yksityishenkilöitä. Toisekseen sekä hoito- että opetusalalle kouluttautuneet ihmiset ovat usein kutsumusammatissa. Kaikkein törkeimmin toimivissa yhtiöissä heistä on kuitenkin tullut vain rahanarvoisia rääsyjä humalaisessa räsypokassa. Se on julmaa, sillä lapset menevät kouluun oppiakseen ja kehittyäkseen ja vanhukset menevät hoitolaitokseen saadakseen parasta mahdollista hoitoa turvallisessa ympäristössä, eivät rahoittaakseen jonkun moraalittoman kusipään leveää elämää. Sama pätee mihin tahansa alaan, on sitten kyse halvalla rakennettavista taloista tai mahdollisimman vähällä vaivalla hoidettavista vanhuksista.

Omia läheisiäni ei ole äskettäin ollut missään laitoksissa, joten viimeisin omakohtainen kokemukseni on vuosikymmenien takaa omista isovanhemmistani. He pääsivät asumaan laitokseen, joka oli erikoistunut pariskuntien yhdessä pitämiseen. Kävin siellä yhtenään, joten jouduin todistamaan suurta surua, kun naapurihuoneen mummu kuoli ja pappa jäi yksin asumaan entiseen yhteiseen onnenpesään.

Vaimonsa kuoleman jälkeen törmäsin papparaiseen enää vain pääsisäänkäynnin tupakkapaikalla. Lopulta rohkenin kysyä: ”Anteeksi, mutta olitteko polttamatta vaimonne takia, koska en ole koskaan ennen nähnyt Teitä kessuttelemassa?” Vanhus kertoi nimenomaan aloittaneensa tupakoinnin vaimonsa takia. ”Näin pääsen hänen luokseen nopeammin”, hän perusteli vastaansanomattomasti. Olin silloin vielä liian nuori tajuamaan noiden savumerkkien suuruutta, mutta nyt toivon, ettei tupakointi tulisi lisääntymään sen enempää koulujen kuin hoitolaitostenkaan henkilökunnan taukopaikoilla.

MAINOS Nyt saat kuukauden ajan tutustua ilmaiseksi Storytelin laajaan ääni- ja sähkökirjavalikoimaan. Sieltä löytyvät myös kaikki Juha Vuorisen e-kirjat ja kiihtyvään tahtiin uusia äänikirjoja. Tästä saat ILMAISEN KUUKAUDEN

X