Frutti di haaroväli

Jaa artikkeliTilaa Seura

Uunituoreessa MM95: Takaisin Leijonaksi -sarjassa maajoukkuevalmentaja Pentti Matikainen kertoi koskettavasti, kuinka paljon hänellä oli lastensa ollessa pieniä ollut matkustuspäiviä vuodessa ja kuinka hän nyt yritti hyvittää poissaolonsa antamalla lapsenlapsilleen niin paljon aikaansa kuin mahdollista.
Minun lapsuudessani oma yksinhuoltajaäitini painoi hulluimmillaan kolmea eri työtä, ja vaikea siinäkin oli mennä kiskomaan äitiä hanskasta, että tules nyt pelaamaan mun kanssa vähän Kimbleä. Ihan jo siitä syystä, ettei meillä edes ollut kyseistä peliä, vaikka se julkaistiinkin syntymävuonnani.

Omista isovanhemmistani viimeinenkin pari lähti jo 70-luvun lopulla, joten minulla ei ole kovin tuoretta muistikuvaa moisesta paapomisesta, mutta omien lasteni kohdalla sitä on ollut tarjolla yllin kyllin. Heidänkin isovanhemmistaan ovat elossa enää vaimoni vanhemmat, mutta he ovat onneksi sitäkin virkeämmässä kunnossa. Itse asiassa olen alkanut omia heitä lapsiltamme itselleni, sillä aina kun tapaamme, saan kuulla jonkin jäätävän rautaisen tarinan. Esimerkiksi, kun mummi meni valittamaan terveyskeskukseen suhisevaa korvaansa, lääkäri käski hänen pomppia ensin yhdellä ja sitten toisella jalalla, koska arveli hänen korvassaan olleen vettä. Vesivaurioita ei löytynyt, mutta hoito oli halpa ja helppo. Mummin pitäisi vain laittaa radiota kovemmalle, jottei suhina häiritsisi. Tämä lääkäri muuten elää edelleen.

Tuoreimpaankin tapaukseen liittyy radio. Tarkemmin sanottuna heidän suosikkikanavansa Järviradio, joka on Pohjanmaalla toimiva paikalliskanava. Kesken iltapäiväkahvittelun taajuuksilta kuului: ”Raija lähettää terveisiä Tenholle Keravalle. En voi koskaan sinua unohtaa.” Tällä kertaa mummi kuuli terveiset radiosta suhinatta, ja kenties siksi ne repivätkin häntä niin syvältä.

Vaarin version mukaan mummi oli kimpaantunut tästä sydänjuuriaan myöten, minkä mummi luonnollisesti kiisti jyrkästi. Oli niin tai näin, jollain Raijalla täytyy olla melkoinen muisti, kun Tenho-vaari oli onnistunut jättämään hänen sydämeensä niin lähtemättömän jäljen, että se tuntuu siellä vielä appivanhempieni lähes 60:n yhdessä eletyn vuoden jälkeenkin. Yritin lepyttää mummia sanomalla, että saattoihan kyseessä olla myös sellainen sateenkaarirakkaus, sillä Suomessa on muutamia Tenho-nimisiä naisiakin. Tosin alle kymmenen kappaletta, ja nuorimmat niistäkin ovat jo lähes satavuotiaita. Tämäkään selitys ei mennyt mummin muistojen mankelista läpi, joten katsoin parhaimmaksi vetää vaarin kuiville kertomalla yhdestä omasta kommelluksestani.

Kosteassa nuoruudessani piipahdin poikain kanssa siemaisemassa sivistyneesti pari tuoppia ja haukkaamassa suurinta herkkuani, frutti di mare -pitsaa. Kuten italia–suomi-sanakirjassakin seisoo, kyseessähän on meren hedelmiä sisältävä makupala. Tuohon aikaan vakiopitseriani valmisti sen luultavasti hyvin lähelle alkuperäisen reseptin mukaan, eli lättyyn ei tungettu mitään purkkitonnikalaa vaan mustekalaa, katkarapuja, simpukoita ja anjovista. Pitsa oli leikattu neljään lohkoon, jotka saattoi tunkea sormin suoraan tuoppikaljalle haisevaan kitaansa.

Noiden eväiden jälkeen oli syytäkin sipsutella silloisen tyttöystäväni kämpille simahtamaan. Siirryin niin hiljaa kuin se pienessä yksiössä oli mahdollista nukkuvan nuorikkoni viereen. Isokokoinen kun olen, joudun aina vähän sommittelemaan itseäni yöpuulle, joten tuolloinkin yritin asetella varovasti toista kättäni kohtalotoverini pään yläpuolelle.
Olin juuri kättelemässä nukkumattia, kun tunsin jonkun haistelevan sormiani. Pimeydessä heilahti käsi, joka laskeutui läjähtäen poskelleni, ja pienessä lemmenpesässämme kajahti kiukkuinen kysymys: ”Kuka se huora on?”

Nyt minäkin alan kuunnella Järviradiota ja odotan, milloin kuulen sieltä seuraavat terveiset: ”Juha, en vaan voi koskaan unohtaa sitä hajua.”

MAINOS Jos vaan maistuu, niin kaikki äänikirjani sekä podcast-sarjani ovat nyt kuunneltavissa täältä. Kuukauden ilmainen maistelusessio, olkaa hyvät!

X