Haluaisitko haistella jalkojani?

Siinä missä edellisessä jaksossa kolisteltiin Kataloniassa, pulahdetaan nyt Espanjan lämpimän kosteaan alapäähän ja aivan Costa del Solin itäreunalle. Minulla lienee jonkinmoinen kotikenttäetu puolellani, sillä olen asunut viimeiset neljä vuotta Andalusiassa ja nimenomaan Aurinkorannikkona tunnetulla alueella, mutta en kuitenkaan sillä Costa de Solin kolkalla, josta nyt kirjoitan.

Kerron aluksi hieman Aurinkorannikosta, joka ei suinkaan tarkoita vain Fuengirolaa, jossa talvehtii kymmeniä tuhansia suomalaisia, vaan koko rantanauharimpsua, joka alkaa lännestä lähes Gibraltarilta ja päättyy Granadan maakuntaan kuuluvaan Motriliin. Näistä rajoista jaksetaan taittaa peistä, mutta jaan ikänsä Aurinkorannikolla asuneiden alkuperäisten andalusialaisten tuomion: Tästä se alkaa, ja tuonne se päättyy. Piste. Joka tapauksessa lähes katkeamatonta rantanauhaa kertyy yli 180 kilometriä. Yhdestä asiasta kuitenkin kaikki ovat yhtä mieltä. Málagan kaupunki sijaitsee aika lailla keskellä Costa del Solia.

Viimeiset neljä vuotta olen asunut Costa del Solin länsipuolella, noin 60 kilometriä Málagasta. Täällä sijaitsevat myös Aurinkorannikon ulkomaalaisten kansoittamat suosikkilähiöt, kuten Torremolinos, Benalmádena, Fuengirola, Mijas ja Marbella. Ehkä juuri tästä syystä hakeuduin aikoinani rannikon itäpuolella pieneen viehättävään kaupunkiin nimeltä Nerja. Olen yrittänyt ruopia mieltäni ja miettiä, mikä minut ajoi paikkaan, josta ei toistakymmentä vuotta sitten hirveästi huudeltu missään. En keksi muuta selitystä kuin appivanhempani, joilla oli tapana viettää sydäntalven kolkoin kuukausi Nerjan naapurissa Torrox Costassa.

Nerja on sopinut minulle monta vuotta monella tapaa kuin hanska työmiehen käteen. Olen viimeistellyt siellä kasoittain kirjojeni käsikirjoituksia, paikka oli riittävän pieni ja rauhallinen mutta samalla inspiroiva. Normirutiinini oli aamiaisen jälkeen pakata läppäri reppuun ja taivaltaa johonkin lukuisista katukahviloista naputtelemaan aamun ensimmäisen sessio, minkä jälkeen kävin ravistamassa reippailemalla kirjoitustomut harteiltani ja nokkimassa lounaan. Aurinkoisen kahvikupposen jälkeen liimasin leveän ahterini seuraavan kuppilan penkkiin ja aloitin päivän toisen kirjoitusrupeaman. Vuosien saatossa olen sisäistänyt yhden tärkeän kirjoitusohjeen. Koskaan ei pidä kirjoittaa itseään tyhjäksi, ja sitä ohjetta noudatin aina myös Nerjan työkomennuksillani. Jätin siis työn iltapäivällä kesken, vein kirjoituskoneeni majapaikkaani ja pyyhälsin lenkille ennen päivän kolmatta kynäilytuokiota. Näin tein myös yhtenä poikkeuksellisen kuumana syksynä, jolloin lämpötila kolisteli monena iltapäivänä kolmenkympin kriisirajalla. Olin palaamassa hikiseltä rantareippailultani hotellille ja oikaisin hikeä valuvan ruhoni hetkeksi vapaalle rantatuolille, kun jalkopäästäni kuului naiselle liian möreällä, mutta miehelle liian kimeällä äänellä:
– Hello. I am Wang. I come flom Shanghai. I want massage you.
Raotin hien liottamia luomiani ja näin hintelän kiinalaisen, joka rintojensa koosta päätellen oli ukkeli, mutta vartalon ja eleiden perusteella nainen. Sen enempää sanomatta hän kaivoi olkalaukustaan ihmisen jalkapohjia esittävän laminoidun kuvan, jossa oli kommentoitu kiinalaisin merkein eri pisteitä. Toivoin tuijottavani vyöhyketerapeutin muistilistaa, mutta ihan yhtä hyvin saatoin katsella kiinalaista kidutusohjetta. Eniten minua ihmetytti, miksi hän valitsi koko rannalta juuri minut, parimetrisen ja toistasataakiloisen tatuoidun kaljupään. Eikä ihmettelyäni miedontanut sekään, että mittaillessaan jalkojani hän virnisteli kuin Kauhea kankkunen -elokuvasarjan herra Leslie Chow. Nyökkäsin lopulta ymmärtäneeni palvelun sisällön ja vielä varmistin, että hän siis halusi hieroa ainoastaan jalkojani.
– I can massage evelything, Wang myhäili vieläkin leveämmin.
Vaadin rajaamaan hieronnan vain koipieni alueelle. Yritin vielä keksiä syitä, miksi en halunnut antautua ventovieraan kiinalaisen puikotettavaksi, mutta edes paljastus monta tuntia lenkkareissa marinoituneista jaloistani eivät vaikuttaneet Wangiin, joka oli alkanut avata lenkkitossuni rusettia kuin jotain huomenlahjaa. Siinä vaiheessa kun hän vetäisi litimärän sukan jalastani ja nosti 46 numeron jalan polvelleen, tiesin mistä päin tuuli. Siltä puolelta, jonne Wang kiireesti käänsi päänsä.