Haluatko minun vai oman isäsi kädestä?

Minua kiusattiin lapsena niin koulussa kuin kotona. Siksi sykemittarini pillahtaa heti punaiselle, kun tavallinen lasten välinen kahnaus menee piinaavaksi kiusaamiseksi. Omakohtaisten kokemusteni ansiosta olen myös oppinut näkemään, milloin lapsi säilöö sisällään jotain mikä ei sinne kuulu. Kun tunnistin yhdessä lapsessani tuttuja hälyttäviä merkkejä – aamuisin toistuvaa vatsakipua joka esti lähtemästä kouluun – päätin tarttua kiukkua puskevaa härkää sarvista ennen kuin olisi liian myöhäistä. Nostan lapselleni hattua, sillä pienen maanittelun jälkeen hän suostui kertomaan, missä se kipu oikeasti oli.

Nykyään koulukiusaamisessa hyödynnetään myös erilaisia viestittelylaitteita, joten onneksi poikani oli napsinut kuvakaappauksia hänelle lähetetyistä viesteistä. Niissä hänen äitinsä sanottiin harjoittavan maailman vanhinta ammattia, mikä ei ainakaan laimentanut raivoani. Kokosin perheenjäseneni yhteen kuulemaan toimintasuunnitelmani. Koska työkseni pusken draamankaarta kuin akvaariokala paskaa, tarjosin ensimmäisenä vaihtoehtona minun ja tämän kiusaajapojan kahdenkeskistä tapaamista koulun pihalla. Näyttäisin hänelle kuvakaappaukset ja kertoisin, että hänellä on elämässään kolme uunituoretta ja yksi kesto-ongelma. 1) Minua on aikanaan koulukiusattu. 2) Suojelen lapsiani kuin tiikeriemo. 3) En ole naimisissa huoran kanssa. 4) Hän on täysi kusipää.

Juuri täysi-ikäistynyt tyttäreni kavahti, etten voi mennä tekemään sellaista. Kaiken lisäksi se olisi kuulemma todella noloa, koska en puhu riittävän hyvin englantia. Yhtäkkiä huomasin olevani täydessä sanasodassa ja inttäväni, että olisi paljon uskottavampaa, jos uhkailu suoritettaisiin kapulakielellä eikä täydellisellä brittienglannilla. Että eihän sinua honey pie haittaa, jos murran tuon sinun soman viestejä naputtavan sormesi? Kuvittelin jo olevani kiistan kiistaton voittaja, kun sain kuulla, että honey pie tarkoittaakin slangissa sitä, kun niin sanotusti lipitetään voit karjalanpiirakan päältä. Molemmat poikani kannattivat ideaani, mutta perheemme naisäänet ratkaisivat, kuten meillä on ollut tapana. Saisin kotimme hameneuvostolta vielä lähestymiskiellon koko kouluun, ellen vannoisi käsi esikoiskirjallani, etten edes hengitä tuon koltiaisen suuntaan.

Kun minä vasta mietin mitä seuraavaksi tekisin, se samainen herkkä palmikkopää, joka edellisenä iltana oli sanallisesti letittänyt minut pakkopaitaan, olikin jo marssinut koulun johtajan puheille, näyttänyt tälle kuvakaappaukset veljensä viesteistä ja sanonut pelkäävänsä, että jos asiaan ei puututtaisi, hänen hirvittävän raivokohtauksen saanut monsteri-isänsä tulisi pian perässä ja opettaisi niin oppilaille kuin opettajille, mitä tarkoittaa nollatoleranssi koulukiusaamisessa. En olisi tiennyt koko asiasta mitään, ellei minulle olisi kilahtanut meiliä, jossa koulun johto vannoi tarttuvansa oitis tähän asiaan ja hyvin ankarilla toimenpiteillä kitkevänsä kiusaamisen koulusta juuriaan myöten. Meiliä lukiessani mietin, että minusta ja tyttärestäni tulisi hyvä tiimi. Minä käsikirjoitan ja hän näyttelee – ihan oikeaa realitya.

Tässä on nyt vain yksi pieni ongelma. Jos minä olisin marssinut sen pojan luo, esitellyt itseni ja käskenyt hänen lopettaa kiusaamisen siihen paikkaan, niin homma olisi taatusti kuivunut kasaan ilman että kukaan olisi menettänyt kasvojaan niin fyysisesti kuin henkisestikään. Mutta nyt kun taas tänään menen koulun pihalle odottamaan lapsiani, tiedän että opettajat ja se yksi pentu katsovat, että tuolta se suomalainen pesutornin kokoinen kilipää nyt tulee. Toisaalta kiusa se on pienikin kiusa. Oppiipahan ainakin olemaan, ja siinä sivussa toivon mukaan käyttäytymäänkin.

MAINOS Jos vaan maistuu, niin kaikki äänikirjani sekä podcast-sarjani ovat nyt kuunneltavissa täältä. Kuukauden ilmainen maistelusessio, olkaa hyvät!