Teksti:
Juha Vuorinen

Se ei ole pötypuhetta, että pienetkin yksityiskohdat vaikuttavat paljon kokonaiskuvaan. Tämä valkeni minulle keväällä, kun onnistuin katkaisemaan toisen etuylähampaani. Samalla iskulla selvisi, millainen sisäinen koomikko minussa lymyilee, sillä aina kun avasin himassa suuni, muut perheeni jäsenet räjähtivät nauruun. Lainaan toisen poikani sanoja: ”Isi, sä näytät ihan urpolta.” Sen mitä olen omaa turpaani peilin kautta reilut 53 vuotta silmäillyt, niin en voi tuomita poikaani valheellisen tiedon jakamisesta.

Tapaturmahetkellä akuutisti riehuneen koronahysterian vuoksi hampaani korjaaminen ei ollutkaan mikään helposti paikka-aineella töpötelty juttu, sillä homma täytyi hoidella hätätilan sallimissa puitteissa. Lopputulos oli väliaikaiseksi vaihtoehdoksi vähintäänkin mainio, ja nyt kelpaa taas märehtiä yöllä hampaita yhteen ja järjestää hierojalle duunia, kun hän puolestaan yrittää pehmittää jumiin pureskeltua niskaani.

Karanteenin höllennyttyä kiikutin loputkin perheestäni perinteiseksi käyneeseen turvan vuositarkastukseen. Vähän jännitin, miten tällä kertaa käy kuopuksemme kanssa. En sen vuoksi, että hänellä olisi hammaslääkäripelko, vaan pikemminkin päinvastoin. Tämä sama seppähän kysyi muutama vuosi sitten meidän vakiohamppilääkäriltämme ennen tuoliin istumistaan, oliko se edes pessyt käsiään. Tänä vuonna tuo työpaikkakiusaaminen jatkui, kun hän ennen tarkastuksensa alkua kysyi, että kai sä peset nuo kumihanskatkin ennen kuin tunget sormet mun suuhun. Näiden kokemusten perusteella olen tullut siihen johtopäätökseen, että hammaslääkärimme pärjäisi mainiosti myös lastenpsykiatrina.

Isoin yllätys oli kuitenkin edessä melkein kokoisekseni venähtäneen isoveljen tarkastuksessa, sillä hänen purukalustoonsa oli ilmestynyt ensimmäinen reikä. Varaamme aina kaikkiin lääkärintarkastuksiin peräkkäiset ajat vähän kuin olisimme matkalla sukukokoukseen. Nytkin lääkärillä oli meille paljoustarjous. Jos muun perheen soppatorvet olisivat siedettävässä kunnossa, hän ehtisi yhteisaikamme lopuksi vielä suorittaa sen neitseellisen porauksen. Näin poikani ilmeestä, että se olisi hoitovihon viimeinen valinta. Käytin kaikki puhujanlahjani selittääkseni, että kyseessä oli vain pieni reikä ja että sen korjaaminen olisi ohi yhdessä humauksessa. Myönnän, humauttaa on väärä sanavalinta, kun kyse on ihmisen suusta. Myös tohtori oli samaa mieltä ja vakuutti reiän olevan niin pikkuruinen, ettei sen korjaamiseen kannattaisi tuhlata puudutusainetta, koska tainnutuspiikin iskeminen alaleukaan sattuisi enemmän kuin poraaminen. Myönnän, jälleen väärä sanavalinta.

Minun olisi tässä vaiheessa pitänyt tajuta ottaa pojaltani puhelin pois, sillä koko odotusajan hän etsi netistä tietoa, mikä kaikki voi hammasta poratessa mennä päin helvettiä. Lopulta hän istahti näiden tietojen lääkärintakinväriseksi valkaisemana penkkiin kuulemaan tohtorin ehdotuksen. Operaatio aloitettaisiin ilman puudutusta, mutta heti jos poikani nostaisi oikeaa kättään, poraaminen loppuisi kuin Sininen tulevaisuus -puolueen lento. Pyysin saada jäädä henkiseksi tueksi hoitohuoneeseen. Oikeasti olin vain äärettömän utelias näkemään, millaista on omista jyvistä itäneen ihmistaimen pelko. Seurasin oikeaa kättä herkeämättä, ja kauhukseni se ei noussutkaan vaan puristui nyrkkiin. Rystyset hohtivat koko operaation ajan aavemaisen valkoisina kuin Tiina Jylhän hampaat, mutta poikani taisteli läpi ensimmäisen paikkauksen ilman puudutusta ja pahoinpitelysyytettä.

Täytyy sanoa, että ajat ovat muuttuneet. Kun minä olin poikani ikäinen, suuni näytti aivan siltä kuin joku olisi heittänyt sinne kännipäissään monta kauhallista uudenvuoden tinaa. Suu oli mustanaan amalgaamista, jossa on ihmiselle erittäin myrkyllistä elohopeaa. Edelleenkin minun on vaikea ymmärtää, miksi sitä tungettiin 70-luvulla jokaisen vähänkin jäätelöä lipaisevan kersan turpa täyteen.

Myös poraamisesta on nykyään tehty huomattavasti kivuttomampaa ja nopeampaa kuin ennen. Vaikka kuinka olen yrittänyt juuriharjata tätä muistoa mielestäni, tunnen vieläkin selkärangassani sen saman tärinän, jonka tunsin istuessani Taivallahden hammashoitolan penkissä. Pää helisi kuin säästöpossu, kun suuhuni työnnettiin kalu, jonka päässä oleva terä sai pyörimisvoimansa hihnasta. Kiitokseksi tästä puuduttamattomasta ruusuporakokemuksesta sain valita hoidon lopuksi laatikosta mieleiseni kiiltokuvan. Voiko alle kymmenenvuotias poika enempää saada.

MAINOS Nyt se on ilmestynyt! Juha Vuorisen uutuuspokkari Marpellan miljartööri-iskä, johon saat Vuorisen omilla pienillä kätösillä rustaamaan omistuskirjoituksen. Tilaa tästä!

X