Hopeahääpäivä ei ole häpeä

Jaa artikkeliTilaa Seura

Niin ne vain neljännesvuosisadat vierivät, että justiinsa tulee kuluneeksi 25 vuotta hetkestä, jolloin sinkkuristeilyalukseni upposi avioliiton satamaan. Vaikka virallisesti omien lasten syntymät tulisi aina sijoittaa elämän onnellisimpien tapahtumien top-10-listan kärkisijoille, niin kaikkein onnellisin päiväni lienee kuitenkin hääpäivämme. Sen perustelemiseen riittää värssy kumpi oli ensin: muna vai kana. Ilman kanaa kun on vähän vaikea nauttia muniensa tuotoksista, ja olen valmis vaikka kukkotappelemaan kantani puolesta, että pitää muistaa olla kiitollinen syille eikä vain palvoa seurauksia.

Senkin voin taata, etten olisi täysin alkoholtitonta elämää eläneenä miehenalkuna voinut ikinä uskoa, että yksikään nainen katsoisi munimisiani muutamaa vuotta pitempään, saati tällaista rupeamaa. Liittomme alkupäässä vaimoni joutuikin venymään kuin norsun pimpsa hulinoideni sietämisessä, mutta onneksi koin aika tarkalleen tähän asti lennetyn avioliitomme puolivälissä lopullisen heräämisen sammumisten sijaan ja sain kerralla ravisteltua tuhoisimmat hölmöilyt harteiltani. Sen vuoksi viimeisimmät 13 vuotta ovat olleet taatusti elämäni onnellisimmat, ja väitän olevani nyt 54-vuotiaana onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni. Siitäkin huolimatta, että perhe alkaa hajoilla omiksi yksiköikseen ja kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaan olemme vaimokultani kanssa muutaman vuoden kuluttua taas siinä, mistä aikanaan aloitettiin. Auki revityt napit vastakkain ihan vaan kahdestaan.

Yksi vastikään edesmenneen Matti ”Fredi” Siitosen ikivihreistä oli kappale nimeltä Puhu hiljaa rakkaudesta. Eino Leino puolestaan kirjoitti runossaan Laulu onnesta legendaarisen värssyn: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön.” Molemmissa klassikoissa on sama viesti, ettei kannattaisi paljon huudella, jos tuntuu hyvältä.
Asuessamme Andalusiassa olisin halunnut istuttaa tuon taidon yläkerrassamme asuneeseen kiihkeään señoritaan, mutta muuten en näe mitään syytä piilotella onnellisuutensa syitä. Käytän esimerkkinä yhtä englanniksi riimiteltyä sanontaa, joka äkkiseltään kuultuna sopii ehkä paremminkin humoristiseen jääkaappimagneettiin kuin vakavasti otettavaksi elämänohjeeksi. Happy wife, happy life. Tämän voi ymmärtää niin monella tavalla väärin, jos selailee vain juorulehtien otsikoita fitnessmissien sikarikkaiden poikaystävien hankkimista luksuslaukuista ja viiden tähden lomamatkoista. Mutta jos mies onnistuukin löytämään rinnalleen kumppanin, joka seisoo tanakasti omilla upeilla säärillään ja haluaa turvallisen tavallisen elämän ilman mitään ihmeellisiä koukeroita, niin sellaisen vaimon toiveita kannattaa kuunnella herkällä korvalla, sillä niistä seuraa ukkoparallekin aina vain ja ainoastaan pelkkää hyvää.

Tarkoituksenani ei ole ylipuhua yhdestäkään miehestä mitään yes yes -automaattia ja onnetonta vässykkää, sillä pahimmillaan silloin voi päätyä syytetyksi avunannosta murhaan, kuten minullekin saattaa pian käydä.
Katsokaahan, kun rouvani on tänä keväänä sulostuttanut elämääni pyllistelemällä pihallamme. Tai niin kuvittelin, mutta todellinen syy olivatkin kotilot. Ne ovat kuulemma varsinaisia puutarhan pikkuperkeleitä, ja niiden tuhoamiseksi vaimoni naulasi silmänsä yhdeksi illaksi tietokoneen ruudulle. Aikansa netissä luuhattuaan hän löysi haluamansa ja keinui siniset silmät vaarallisesti sädehtien luokseni, rutisti juuri sillä tavalla, joka tuntuu ensin sydämessä ja heti perään sukuelimien ympäristössä, ja kuiskasi korvaani ratkaisseensa ongelmamme. Tässä vaiheessa se oli siis muuttunut meidän yhteiseksi ongelmaksemme. Meidän pitäisi kuulemma hankkia pihallemme kolme ankkaa, koska ne syövät kotiloita.

Nyt minulla on yksi ihan ikiomakin ongelma. Miten selittää pihallamme marssivat ankat Hilmalle, alle vuoden ikäiselle kultaisellenoutajalle, joka on kuitenkin joka kotiloltaan lintukoira. Aika näyttää, kuka siellä hopeahääjuhlapöydässämme lopulta juhlii. Ankat vai Hilma.

MAINOS Juha Vuorisen uutuuspokkari Mitäs me paluumuuttajat on nyt ennakkotilattavissa täältä.

X