Huvinsa kullakin

Isäni 1800-luvun lopulla syntyneet vanhemmat olivat kasvissyöjiä. En muista koskaan kuulleeni mitään varsinaista syytä, mikä heidät siihen ruokavalioon ajoi, mutta sen verran olen ymmärtänyt, että heidän aikanaan ei omista eikä muiden syömisistä tehty helvetillistä numeroa. Myöskään sitä en tiedä, harrastivatko he koskaan kuusysiä, mutta jos harrastivat, siitäkään he eivät tehneet mitään numeroa. Ainakaan minun kuulteni.

Siitä sen sijaan olen varma, että he ovat taivaspaikoiltaan elämääni seuratessaan saaneet makoisat naurut, kun kaksi lapsistani jokin aika sitten ilmoitti ruokavalioni olevan osa maapalloa tuhoavaa ongelmaa. Kas kun nassikoitteni kirjanpidon mukaan popsimalla kasviksia ilmaston lämpenemisestä voitaisiin puraista pois 30 prosenttia. En ryhtynyt mihinkään kusipäiseen vastaan vänkäämiseen, vaan utelin varovasti, miten minun hauras broilerin tai pakasteseitin näykkimiseni lopettaminen voisi pelastaa maapallon, kun olen kuitenkin vain yksi vaivainen pipetillinen 7,8 miljardin ihmisen sekaruokavaliometelisopassa. Lapsoseni katsoivat minua kuin Netflixin Squid Game -teloittajat ja laukaisivat yhteen ääneen, että jos kaikki ajattelisivat yhtä vastuuttomasti kuin minä, tulisimme kaikki kuolemaan. En halunnut heittää pisaraakaan kallista bensaa krematorion liekkeihin muistuttamalla, että niin meille kävisi joka tapauksessa, sillä ymmärsin lasteni korventavan kuuman pointin.

Koska olen pohjimmiltani miellyttämisenhaluinen perseennuolija, otin haasteen vastaan yhdellä ehdolla. Siirtyisin syömään pääasiassa kasvisvoittoista ravintoa, mutta mikäli yleinen hyvinvointini alkaisi horjua, minulla pitäisi olla oikeus palata lähemmäs entistä ruokavaliotani. Kolautimme koronaturvallisesti kyynärpäät yhteen koeajan sisältävän sopimuksen kunniaksi.

Järein huoleni oli riittävän proteiinin saanti. Olinhan olettanut, että vain ahmimalla kanaa ja kalaa saisin riittävästi proteiinia, jotta voisin edes yrittää säilyttää vääjäämättä lähestyvän vanhuuden kuihduttamat lihakseni. Aloitin armottoman ravintoainetaulukoiden tavaamisen, ja hetkessä olin yhtä pihalla kuin oikeaoppisesti aurinkokuivattu tomaatti. Pavuissahan oli paljon enemmän protskua kuin kanassa ja kalassa, ja linsseissäkin enemmän kuin proteiinipommina pitämässäni raejuustossa.

Tästä pääsemmekin varsinaisiin ilmastoasioihin, ja vielä tarkemmin sanottuna peräilmastoasioihin. On nimittäin olemassa parikin oivaa väittämää peräilmasta. Joka pierua pidättää, se muutakin vilppiä harjoittaa, ja joka pierua pidättää, se tautia idättää. Minulla oli siis töräyttää ainakin kaksi haisevaa vastalausetta uuteen papupatamaiseen ruokavaliooni, sillä etenkin ensimmäisinä öinä tunsin olevani kuin sänkyyn sidottu zeppeliini, joka yritti punkan laidalta toiselle papupierupallona kierimällä saada sisällään kasvaneen kaasuvaraston purkautumaan itsestään. Jopa sänkyni vieressä nukkuva Hilma-koiramme poistui pahimpina öinä olohuoneen puolelle jatkamaan koiranuniensa katselua.

Otin yhteyttä jo kotoa pois muuttaneeseen ja perheestämme parhaimmin kasvisruokavalioihin perehtyneeseen jäseneen ja ilmoitin olevani nyt oikeasti iso osa ilmasto-ongelmaa. Perseestäni tuprahteli metaania sellaisella syötöllä, että kohta voitaisiin varata talven aurinkolomia Siperiaan. Lapseni rohkaisi minua, että terveen ihmisen elimistö tottui uuteen ruokavalioon muutamassa kuukaudessa, joten minultakaan siihen ei pärähtäisi kuin vuosi.

Olen ollut nyt muutaman kuukauden ruokavaliolla, josta neljä viidesosaa koostuu kasviksista ja hedelmistä ja loput kananmunista ja kalasta. Sen seurauksena minulta on huvennut sekä senttejä että kiloja, ja huolimatta stressaavasta elämänvaiheesta huomaan läpi elämäni minua ohjailleiden tunnekuohujenkin tyyntyneen melkoisesti. Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. Kerrottuani ihmisille uudesta ruokavaliostani olen saanut kokea yllättävän monilta nenännyrpistelyä. Eikä se ole johtunut hajustani, vaan siitä, että minusta on heidän silmissään tullut jonkinlainen elämäntapahihhuli, vaikka teen vain kuten esivanhempani, eli syön sitä, mitä milloinkin huvittaa. Onko tämä koko loppuelämäni kestävä hupi, senkin aika näyttää. Ja minun tapauksessani ehkä myös jonkin verran se haju.