Jännittää – niin että kielikin seisoo

Jaa kaverilleTilaa Seura

Nuorempi tyttäreni on nyt siinä elämänvaiheessa, jossa aletaan pohtia onko minusta isoksi, ja jos on, niin mikähän ihme minusta sellaisena tulisi. Tismalleen 75 vuotta sitten äitini kipuili samassa tilanteessa. Hän mietti kuunnellako sydäntään ja painellako taiteelliselle polulle, vai kuunnellako järkeään ja hankkiako koulutus johonkin kunnialliseen ja mahdollisimman varman toimeentulon takaavaan ammattiin. Äitini valitsi vaihtoehdoista jälkimmäisen, ja jos oikein häntä tulkitsin, hän katui sitä koko elämänsä. Saattohoitokodissa hän lausui sanat, jotka olen tatuoinut sydämeeni. ”En olisi ikinä uskonut, kuinka lyhyt ihmisen elämä lopulta on.” Kun sanat ropisevat 82-vuotiaan huulilta, niin niiden painoarvoa ei ole syytä epäillä.

Tyttärelleni siis sanoin: ”Toimi kuin taitava käsikirjoittaja. Jos tarina alkaa viedä, kulje kynä sauhuten sen perässä, sillä yksikään ennalta arvattava vitsi tai käänne ei ole mielenkiintoinen saati jännittävä. Ja jännittävää elämäähän me kaikki ainakin salaa toivomme.”

Minä olen aina kulkenut omia polkujani. Vaikka osalta olenkin joutunut palaamaan kamelin häntä koipien välissä ja valitsemaan kokonaan uuden reitin, niin aina kun se kuuluisa kamelin selkä vain on kestänyt, en ole valitsemaltani polulta poikennut. Vain harvoin joku muu tietää paremmin, mikä on kenellekin hyvästä. Siksi en ole alkanut kasata hidastetöyssyjä tyttärenikään tielle vaan pikemmin hätistänyt häntä tekemään rohkeasti omia tutkimusmatkojaan polulle, mille Luoja on antanut lahjakkaan eväsrepun.

Yksi vaihtoehto olisi kokeilla näyttelijän työtä, mutta siihen hommaan hän on kuulemma aivan liian ujo. Toisaalta suurin osa tuntemistani näyttelijöistä ja esiintyjistä on päätynyt alalle taittaakseen niskat karmivalta esiintymispeloltaan. Itsekin kuulun tähän samaan jännittävään ryhmään – johon gallupien mukaan kuuluu kokonaista 70 prosenttia suomalaisista. Jännittäminen on vähän kuin itse itsensä raaputtava ässäarpa. Jännittäjän mieli täyttyy pelokkaista ajatuksista, ja hermostuksissaan ihminen alkaa vielä uskoa niihin. Jännittäessäni sanonkin aina itselleni: mieti mitä mietit. Niin kuin se yksi näyttelijäkin lavajännityksestä kysyttäessä vastasi: ”No ei mua se lava jännitä vaan se yleisö.”

Harvoin jännittäminen kuitenkaan näkyy ulospäin. Voin todistaa sen 95 prosentin säännöllä. Oikeasti jännittämisestä näkyy ulospäin vain viisi prosenttia, vaikka jännittäjä itse kuvittelee näyttävänsä ulospäin 95 prosenttia. Sama asia koomikko George Jesselin sanoiksi puettuna: ”Ihmisen aivot alkavat toimia sillä sekunnilla, kun hän syntyy, mutta lopettavat toiminnan sillä hetkellä, kun hän pomppaa pystyyn pitääkseen puheen.”

Parasta on jos osaa kääntää jännityksensä käyttövoimaksi. Ilman pientä jännitystä ihminen ei nimittäin ole aidoimmillaan eikä keskity koko sydämellään siihen, mitä on tekemässä. Sanotaan, että on olemassa kahdenlaisia puhujia: niitä, jotka jännittävät, ja niitä, jotka ovat valehtelijoita. Tämä kannattaa muuten pitää mielessä, kun alkaa tuijottaa tulevia vaalitenttejä ja seurata, kuka näyttelee vakuuttavasti kansanpelastajan roolinsa ja kuka uskaltaa puhua ääni väristen totta.

Useiden tutkimusten mukaan ihmisten suurin pelko olisi päätyä pitämään julkinen puhe. Sitä pelätään enemmän kuin esimerkiksi kuolemaa. Tämän logiikan mukaan moni haluaisi siis olla hautajaisissa mieluummin arkussa kuin puhujapöntössä. Enkä edes ihmettelisi, vaikka sieltä arkusta ropisisivat seuraavat sanat: ”En olisi ikinä uskonut, kuinka lyhyt ihmisen muistopuhe voi olla.”

MAINOS Nyt saat kuukauden ajan tutustua ilmaiseksi Storytelin laajaan ääni- ja sähkökirjavalikoimaan. Sieltä löytyvät myös kaikki Juha Vuorisen e-kirjat ja kiihtyvään tahtiin uusia äänikirjoja. Nyt uutuutena Vuorisen itse lukemana Buenos días kirvesvartta! Tästä saat ILMAISEN KUUKAUDEN

X