Teksti:
Juha Vuorinen

Luin uutisia väkivaltaan tarrautuneista junnuista, jotka ovat aseiden sijaan keskittyneet riisumaan uhrejaan merkkiryysyistä, mikä sai minut muistelemaan oman lapsuuteni vaatekaappia. Muistopinkkani päällimmäinen mielikuva oli lohduton. Pikku-Juha liian lyhyissä ja moneen kertaan paikatuissa housuissa. Oikein vihaksi pisti, että miksi en voinut syntyä reilut 40 vuotta myöhemmin, jolloin olisin ollut todellinen trendipelle ylipitkissä polvihousuissani. Kas kun vielä 70-luvulla puolessa sääressä lepattavat lahkeet olivat vain ankea merkki perheen taloustilanteesta.

Mutta ei niin ilkeää, ettei jotain hyvääkin. Siteeraan vaimoni mummoa, jonka iän rohduttamilta huulilta ropisi aikanaan huikea viisaus. ”Ei köyhyys hauskaa ole, vaikka se naurattaakin.” Voin siis ihan pieni tilkka päästäni tirahtanutta ylpeyttä siveltimeni kärjellä kirjoittaa, että kykenin tietämättäni tuottamaan jo ennen viihdemaailmaan päätymistäni ihmisille naurun aiheita.

Jotta tarinani olisi kannesta kanteen taattua Vuoristen saagaa, äitini keksi ratkaisun naurettavan lyhyisiin housuihini. Hän hankki minulle pitkävartiset jalkineet. Eivätkä mitkä tahansa bootsit, vaan paulapieksut eli lapikkaat. Siis ne sellaiset kärjestä kippurat nahkasaappaat, jotka ovat olennainen osa lappalaisten kansallisasua. Minä sitten klompsuttelin saapasjalkaisena stadilaisena nuo 1700-luvun muotitöppöset tassuissani kouluun. Kukaan ei niitä koskaan halunnut varastaa, ei edes kokeilla, ja Luojalle iso kiitos, tuolloin ei nähty vielä edes piinaavia painajaisia kännykkäkameroista.

Voin siis ihan varmuudella sanoa, ettei kukaan ole lapsuudessanikaan katsonut rikolliset aikeet mielessään ainuttakaan vaatekappalettani, mutta kun oikein pinnistän muistiani, niin hämärästi muistan joidenkin parempiosaisten perheiden ja riittävän vastustuskyvyttömien lapsosten joutuneen kiusanteon ja vandalismin kohteeksi. Tosin siihen aikaan kalleinta kamaa olivat Lacosten paidat, joista saatettiin leikata krokotiili pois, kun taas nykyään joillain kersoilla saattaa roikkua lanteillaan tonnin vyö. Lainaan Tuomari Nurmion laulusta pätkää: ”ei ne tonnii paina, mut ne bungaa sen”. Dumarin laulun aikaan elettiin kuusi kertaa huokeampaa aikakautta, joten senkään takia monien somistettujen somekuvien rekvisiitta ei aina kulje ihan käsikynkässä maksukyvyn kanssa. Voinkin tunnistaa näissä luksustuotteita haalivissa tyypeissä touhutipan ikääntyvää itseäni. Halut ovat kovemmat kuin kyvyt.

Yhtenä syynä junnujen tuomittavaan käytökseen pidetään rikollisen elämän ihannointia. En kuitenkaan jaksa uskoa, että juorulehtiotsikoista tutut suihkuspermapiirien kohujulkkiset olisivat voineet olla vääränsuunnannäyttäjinä Stadin keskustassa pörrääville nuorille, että mäkin haluan poseerata somessa samanlaisessa merkkituotteiden yltäkylläisyydessä kuin vaikkapa ne katiskatyypit. Jos nuo nassikat oikeasti ihannoivat gangsterielämää, niin heidän kannattaisi katsoa kaikki mahdolliset dokumentit oikeista huumekuninkaista. En ole nimittäin koskaan nähnyt El Chapoa raahaamassa perässään itsensä kokoista Louis Vuittonin vetolaukkua. Tai kun Pablo Escobar pakeni medelliniläisen kerrostalon katolle, hänellä ei ollut jaloissaan Versacen tonnin stiflat, vaan paksupoika lähti autuaammille metsästysmaille paljasjalkaisena kolumbialaisena, kun huumepoliisit onnistuivat viimein painamaan lyijynapin hänen korvansa taa.

Escobarin rikollinen ura alkoi muuten kähveltämällä hautausmailta muistokiviä, jotka hän hiekkapuhalsi paljaiksi ja myi taas seuraaville surijoille. Kuolematon idea. Nyt konnanpolun ensimmäiset askeleet astutaan Tor-verkon huumekauppakujalla, jossa sovitaan kaupat, mutta paketti saattaakin sisältää keksejä, ja jos ostajalla on mukanaan mitään arvokasta, sekin nyysitään samaan hintaan. Jää niille kuitenkin enemmän mussutettavaa kuin minulle, joka jouduin liian lyhyissä pöksyissäni kuuntelemaan jatkuvaa vittuilua, et pelkäät sä nousuvettä.

MAINOS Jos vaan maistuu, niin kaikki äänikirjani sekä podcast-sarjani ovat nyt kuunneltavissa täältä. Kuukauden ilmainen maistelusessio, olkaa hyvät!

X