Kieli kansainvälisessä poskessa

Törmäsin koiralenkillä itseni kanssa samanmieliseen juttuseuraan, kun paikallinen nuorimies alkoi marmattaa minulle maanmiestensä kehnosta englannin kielitaidosta. Pääpiruiksi hän nimesi kotimaansa television ja suoratoistopalveluiden päätöksen edelleenkin jälkiäänittää jokainen ulkomaalainen sisältö espanjaksi. Kuuntelin parikymppisen andalusialaisen sylkemiä sanoja herkällä korvalla. Hän väitti oppineensa enemmän englantia katsomalla YouTubea kuin koulun penkillä. Jokuhan voisi vetää maapallon kokoisen herneen syvälle kärsäänsä koko asiasta, ja huomauttaa, että mitä se hispano oikein valittaa, maapallollahan puhutaan äidinkielenä enemmän espanjaa kuin englantia. Se pitää paikkansa, kuten sekin, että englanti on kuitenkin maailman puhutuin kieli puolellatoista miljardilla pulputtajalla, kun vain vaivaiset puoli miljardia hablaa espanjaa.

                Olen viime vuosina risteillyt pitkin ja poikin Eurooppaa ja voinut tehdä nuoren espanjalaisen kanssa samoja havaintoja myös sellaisissa maanosamme mammuttimaissa kuin Saksa ja Ranska. Näiden maiden suurkaupunkeja lukuun ottamatta olen kohdannut englannin kielen taidottomuutta jopa pienempien hotellien vastaanotoissa, mikä ei turismista eläville yrityksille ole välttämättä mikään mainioin meriitti. Edelleenkin joku voi inttää, että maassa maan tavalla ja vähintäänkin kielellä, mutta kansainvälisesti koulutetun perheen isänä uskallan julistaa, että rajojen yli kaikuvan yhteisen kielen taitaminen mahdollistaa huomattavasti mielenkiintoisemman näkymän ympärillämme avautuvaan kuin sulkeutuvaan maailmaan. 

Piipahtelen perhesyiden vuoksi yhtenään Alankomaissa, jossa en ole vielä kertaakaan törmännyt totaaliseen kielimuuriin. En edes käyttäessäni Uberia, jota ovat pääsääntöisesti ohjastaneet muulla kuin Alankomaissa syntyneet kuljettajat. Ikäiseni marokkolainen, tosin Belgiassa syntynyt kuljettajamme kertoi käyvänsä säännöllisesti paikallisten Uber-kuskien potkupallokerhossa, josta löytyy pelaajia joka lähtöön. Edellisiin treeneihin oli putkahtanut eksoottinen uusi jäsen, joka oli ilmoittanut muuttaneensa Amsterdamiin Fidžiltä. Kuskaajamme oli moneen kertaan pyytänyt, että mies artikuloisi rauhallisesti kotimaansa nimen. Mutta kun yksikään versio ei korvakuulolla soittanut minkään maan kelloja, niin mies oli lopulta pyytänyt tulokasta kirjoittamaan isänmaansa nimen lapulle. 

                Koko matkan hävyttömän hyvällä tuulella ollut kuskimme ei meinannut hekotukseltaan saada kerrotuksi, että kotiin päästyään hän todellakin löysi tietokoneeltaan Amsterdamista katsottuna suunnilleen toiselta puolen maapalloa pienen saarivaltion nimeltä Fidži. Marokkolaisen mielestä ongelma olikin lopulta se, ettei fidžiläinen ollut jostain syystä oppinut lausumaan oman kotimaansa nimeä oikein. Samalla sain hersyvän oppitunnin siitä, miten ihana paikka maapallomme olisi, jos meillä olisi edes mielen tasolla yhteinen kieli, vaikka emme muuten samaa kieltä puhuisikaan.