Komisario Sannikan erehdys
En ole vieläkään katsonut Marja Sannikka -keskusteluohjelman jaksoa Hyviä asioita ajetaan huonoilla keinoilla, sillä ihan vain avaamalla melkein minkä tahansa ääntä, kuvaa tai tekstiä suoltavan aparaatin saa pilkkakirveenterävän käsityksen, että jakson aihe on totisesti tullut lunastettua.
Jos tuo ohjelma olisi esitetty aikana, jolloin ihmisillä ei ollut muuta keinoa julistaa julkisesti mielipidettään kuin kirjoittamalla kirje sanomalehden mielipideosastolle ja rukoilla nyrkkiin puristetut rystyset valkoisina, että kai se saatanan päätoimittaja sitten kanssa julkaisee kirjoitukseni editoimattomana, niin enpä usko, että siitä olisi noussut tällaista porua. Kaikenlainen kiimainen poraaminen kun tuntuu olevan tämän päivän juttu ja villitsee pienen mutta äänekkään osan ihmisistä asettumaan jonkin iskuporaajan esille nostaman asian tai liikkeen puolestapuhujaksi. Nyt kun mielipiteiden kirjo on yhden hipaisunäytön päässä ja voimme ilman minkäänlaista suodatinta ainakin yrittää tilkitä jokaisen keskustelupalstan ruumishuonettakin jäätävimmillä mielipiteillämme, monet ihan fiksutkin asiat saavat järkevän keskustelun pintaan nostamisen sijaan betoniset saappaat jalkaansa. Kaikki tervejärkinenkin puhe solahtaa someisesta suonsilmästä sisään, eikä lopulta kuulu kuin sekavaa pulputusta.
Tästä woke-vouhkaamisesta mieleeni tömähti lokakuinen Helsinki vuonna 1951, jolloin pömpelissä viittilöivä poliisi korvattiin ensimmäistä kertaa liikennevaloilla. Mutta vielä pitkään tuon jälkeenkin ruuhkaisimmissa kadunkulmissa liikennepoliisit pysyivät ohjaamassa liikennettä. Käännelläänpä aikaraksuttimia reilut 50 vuotta taaksepäin tarinaan, kun perjantaisena iltapäivänä Mannerheimintien vilkkaassa risteyksessä nököttävään liikenteenohjauspömpeliin oli komennettu nuorempi konstaapeli. Kokelas oli yrittänyt pärstä pamppunsa valkoisena availla pahimpaan ruuhka-aikaan osunutta sumppua, kun viereiseen kadunkulmaan oli horjunut jo railakkaan viikonlopunviettonsa aloittanut komisario. Jyrkkää nousuhumalaa kohti kavunnut poliisikomissaari oli antanut harittavan katseensa pyyhkiä pitkin ja poikin risteystä – ja tilannekatsauksen tehtyään hortoillut nuoren konstaapelin betonikarsinaan ja mongertanut tälle, että teepäs tilaa, niin minä näytän, miten sitä liikennettä oikein ohjaillaan.
Tästä päästäänkin suoralla leikkauksella vuoteen 1994, jolloin silloinen Venäjän presidentti Boris Jeltsin piipahti valtiovierailulla Saksassa ja innostui kännipäissään kapellimestaroimaan paikalle järjestetyn orkesterin edessä. Liikenteenohjauspömpelissä ihmetelleellä nuorella konstaapelilla oli todennäköisesti tismalleen samanlainen olo kuin Jeltsinin takana hämmästelleellä silloisella Saksan liittokanslerilla Helmut Kohlilla, joka taatusti pohti, ettei tuota puliukkoa tuolta oikein poiskaan voi komentaa. Mannerheimintiellä jälki oli rujompaa kuin Berliinissä. Humalassa huitoneen komisarion konsertin jäljet näkyivät savuavina peltiraunioina ja kiukkuisina kuskeina, mikä pyyhki kaikkein pahimman hurlumheihumalan komisarionkin päästä, ja hän alkoi hiljalleen hahmottaa aiheuttamaansa kaaosta. Tovin käryäviä romukasoja katseltuaan hän oli ojentanut liikenteenohjauspampun vieläkin kalpeammalle konstaapelille ja ennen vähin äänin pois kompurointiaan sopertanut nuorukaiselle: ”Jatkakaa.”
Toivottavasti Esko Valtaojalla ja Renaz Ebrahimilla ei ole somepaskarankkasateessaan sellainen olo kuin olisi joutunut komisario Sannikan liikenteenohjauskurssille ohjelmassa, jossa oli tarkoitus pohtia, mikä olisi paras tapa edistää yhdenvertaisuutta ja miksi cancel-kulttuuri voi lisätä vastakkainasettelua ja vihaa.