Kylmän ja kuuman sodan yhdistämät
Me keski-ikäiset herkästi hellittelemme itseämme ajatuksella, jonka mukaan nykynuoret ovat minä-minä-pullamössö-sukupolvea ja avuttomia ja kiittämättömiä laiskiaisia. He eivät osaa arvostaa vanhempiensa ponnistuksia, vaan kulkevat nenä älypuhelimessa haaveilemassa julkkiksen ammatista, jossa riittävän tiheään omaa turpaansa someen päivittämällä tienaa sievoisia summia. Mutta en minäkään pentuna ollut mikään paraatiin kelpaava mallilapsi.
Myönnän tehneeni järjenvastaisia tekoja ja näin jälkikäteen mietin, miksi ihmeessä niitä tein. Nuoruudenhuumassa tulee toki kokeilleeksi, onko niiden turva-aitojen tolpat oikeasti painettu syvälle vai voisiko niitä ihan vähän siirrellä, jotta olisi vielä enemmän tilaa temmeltää.
Kerron yhden konkreettisen esimerkin tällaisesta tolppien siirtelystä 40 vuoden takaa. Tein lapsuudenystäväni kanssa mielenkiintoisen huomion: kun kiikkuu tarpeeksi kauan liikennemerkissä, se lähtee ”juurineen” maasta irti. Olisin vielä jotenkin voinut antaa itselleni anteeksi sen, että olisimme jättäneet tolpan vinoon kuin Pisan tornin, eräänlaiseksi taideteokseksi. Mutta en sitä, että tolppaa piti kanniskella pitkiä matkoja ja panna se lopulta peittämään toinen liikennemerkki. Jos olet siis nähnyt 80-luvun alussa Helsingin Itäväylällä oudossa paikassa suojatie-kilven, se olikin vain merkki kahden kakaran kusipäisyydestä. Kerroin tästä idioottimaisesta käytöksestä pojilleni, jotka ovat nyt suunnilleen samassa iässä, jossa minä harrastin sen samaisen kaverini kanssa myös tarkkuusammuntaa ilmapistoolilla. Kehityimme niin taitaviksi, että onnistuimme sammuttamaan lyhty kerrallaan kokonaisen lähiön kadunpätkän. Jos nykyään kuka tahansa ammuskelisi pistoolilla kadulla, paikalla olisi hampaisiin asti haarniskoitu poliisin Karhu-ryhmä ja kaksi koltiaista vollottamassa ilman kyynelkaasupilveäkin. Saatuaan kuulla näistä nuoruuden sekoiluistani poikani eivät todellakaan ihailleet isänsä leikkien keksimiskykyä, vaan kysyivät kuorossa: Isi, miksi? Vastaukseni oli se vakio: Sen kun tietäisi.
Ihmetellessäni, miksi jälkikasvuni on niin paljon isäänsä fiksumpaa, havahduin miettimään: Kumpi on älykkäämpää – hankkia ilmapistooli ja ammuskella öisellä kadulla pihalamppuja, vai räiskiä sormi hiiriliipaisimella ja repiä katujen varsilta kaikenlaista irtainta matkamuistoksi tietokoneruudun ääressä Fortnite-pelissä aiheuttamatta kenellekään aineellista vahinkoa. Mutta siihen ne tietokonepelaamisen hyödyt sitten jäävätkin, ainakin tällaisen entisen huligaani-isän silmissä. Sen verran pitää kuitenkin sanoa, ettemme mekään vahingonkorvauksitta kolttosistamme selvinneet, mikä tekikin stopin vastaavanlaiselle vapaa-ajan tappamiselle.
Tosiasiassa nykynuoret ovat mainettaan parempia. Kansainvälisten tutkimusten mukaan nuoret ovat edellistä sukupolvea kiinnostuneempia säästämään ja pitämään huolta ympäristöstä, onhan heillä myös aiempia sukupolvia paremmat yhteiskunnalliset tiedot ja taidot. Hyväksi esimerkiksi käy Greta Thunberg, joka jatkaa taisteluaan ilmastonmuutosta vastaan. Ja ketkä Gretaa ja muita ilmastolakkoilijoita ja muutosta kaipaavia pilkkaavat? Aikuiset.
Vaikka maailma tuntuu hukkuvan piirustuksiin kaikenlaisista tulevaisuuden kauhukuvista, luotan siihen, ettei lasteni sukupolvi olisi tässä informaatiotulvassa niin nuijapäistä, että tuhoaisi ehdoin tahdoin oman tai viimeistään omien lastensa elinolosuhteet. Kukaan ei voi olla niin sokea tai lukutaidoton, ettei tajuaisi, millaisen itseaiheutetun ongelman äärellä ollaan kärvistelemässä. Kysykää vaikka pekingiläiseltä, jonka on vaikeampi löytää ilman hengityssuojaa kulkevaa kanssakulkijaa kuin sen kanssa suunnistavaa, tai intialaiselta, joka mereen hypätessään kohtaa enemmän muovia kuin suomalaisen risteilyaluksen pallomereen sammuva.