Maltalainen perseennuolija

Tunnen monia taiteilijoita, jotka eivät halua kuunnella, katsella tai lukea omia teoksiaan enää sen jälkeen, kun ne ovat valmistuneet. Ymmärrän sen vallan hyvin, sillä olipa kyseessä sitten elokuva, kirja tai laulu, sitä tulee synnytysvaiheessa hinkanneeksi niin moneen kertaan, ettei työstään lopulta löydäkään muuta kuin korjattavaa.

Etsiessäni sopivaa äänikirjaa kuunneltavaksi palvelu ehdotti minulle omaa opustani. En tiedä, millaisia algoritmeja äänikirjapalvelu mahtaa käyttää, mutta sen mielestä parasta mahdollista sisältöä saisin kuusi vuotta sitten julkaistusta Maltan mieleni -kirjastani.

Otin vihjeen puolitosissani, sillä samalla voisin testata, onko minulle kehittymässä muistisairaus, eli olisiko kuuntelukokemus täynnä yllätyksiä, mikä olisi tietysti ikävä yllätys, vai alkaisiko silmissäni rullata vain muistojen kultareunainen nauha.

Oman kirjani kuuntelu oli oikeastaan liikuttavan terapeuttinen kokemus. Yhdessä hujauksessa tajusin, kuinka sydäntä särkevän nopeasti olimme kulkeneet pitkän matkan syksystä 2013, josta kirjan tapahtumat alkavat. Tuolloin muutimme kahdeksi vuodeksi Maltalle oppimaan englantia ja yhden sortin Välimeren kulttuuria. Ajan vinhan virtauksen tajusin varsinkin kohdissa, joissa kuvailin lapsiamme. Kuopuksemme oli vasta aloittamassa hippusen kuoppaisempaa koulutietään, sillä kun suomalainen seitsemänvuotias päätyykin ekan luokan sijaan maltalaisen katolisen koulun tokalle luokalle totaalisen kielitaidottomana, onhan siinä koulureppu lastattu pikkuisen pippurisemmilla eväillä. Nyt matkaamme lähteneestä pentutriosta enää yksi on alaikäinen, mutta sekään ei alamittainen.

Kuunnellessani lukua, jossa olimme kokoontuneet täyteen pakatulle uimarannalle juhlistamaan yhden lapsemme koulukaverin synttäreitä, aloin leikitellä ajatuksella, että mitähän siellä parveilleet maltalaisperheet olisivat mahtaneet tuumia, jos heille olisi kerrottu, että kahdeksan vuoden päästä kaikki joutuisivat käyttämään kuonokoppaa, eikä tälle saarelle pääsisi yksikään turisti ilman rokotustodistusta. Tuskin kukaan olisi korvaansa lotkauttanut, kuten en minäkään lotkauttanut siellä rannalla meduusan polttoon saamalleni ensiapuohjeelle, että palokohtaan tulisi lorotella joko omenaviinietikkaa tai virtsaa. Entisenä rantojenmiesaihiona olen raahannut mukanani jos jonkinlaisia puteleita, mutta en koskaan etikkapulloa. Tulipahan sitten kokeiltua ihan konkreettisesti, miltä tuntuu kusta omille kintuille. Ja se muuten toimi.

Vaikka koko ihmiskunta elää tällä hetkellä monin tavoin todella kummallista aikaa, aika tulee taatusti kultaamaan tämänkin vaiheen aivan kuten toivon käyvän toiselle pojalleni, joka maltalaisessa ulkoilmaravintolassa jäi tuijottamaan erään kisun touhuja. Annoksensa saatuaan poikani laski mielenosoituksellisesti aterimet käsistään, osoitti taakseni ja kivahti: ”Isi, tee jotain, multa menee ruokahalu.” Selkäni takana kullanvärinen katti oli nuollut jo pidemmän aikaa silmät onnesta ummistettuina peräreikäänsä. Kuvailin kirjassani tuota makoisaa hetkeä näin:
”Elämä on alkanut karhealla kielellään opettaa minua isänä, sillä enää en saa sanoa ääneen, mitä ensimmäisenä tulee mieleen, koska kommenttini kuultuaan poikani pyyhki suunsa ja ilmoitti: ’No ni, nyt mä en pysty syömään enää mitään.’”
Jos jotakuta ihan kamalasti kiinnostaa, mitä mahdoin lausua, voin antaa kolme vaihtoehtoa.
A) Sanoinko, että minunko sitä mirrin pakoputkea sitten pitäisi alkaa nuolla?
B) Viittasinko katin naamalta paistaneeseen makunautintoon ja koetin sillä tavalla pehmentää näyn kuvottavuutta?
C) Vinkkasinko, että jo muutaman vuoden kuluttua poikanikin olisi tunkemassa kieltänsä paikkoihin, joiden pelkkä ajatteleminenkin voi viedä hänen äidiltään ruokahalun lisäksi myös elämänhalun kuukausiksi?

Yksi asia on varma. Vaimoni ruokahalun katoamispäivä saattaa olla jo ihan huulilla.