Minustako mieslentoemäntä?
Vaikka vanhimman ja nuorimman lapseni välillä on ikäeroa rouheat 16 vuotta, käyn edelleenkin kaikkien kersojeni kanssa keskustelua unelma-ammateista ja siitä miten sellaiseen voi päätyä. Minullehan kirjailijan työ tupsahti yhtä yllättäen kuin Ilkka Kanervalle vapautus ulkoministerin pestistä. Syykin oli sama. Naputtelimme tahoillamme kohtalokkaan roisia tekstiä. Ike sai lähteä unelmavirastaan, ja minä puolestani tulla kirjailijaksi, jollaiseksi en ikinä olisi voinut kuvitella kelpaavani, mihin Kirjailijaliittokin aikanaan antoi oikein kirjallisen vahvistuksensa. Tässä välissä on pakko sanoa, että minulla on Kirjailijaliittoon hyvät ja mutkattomat välit ja pääsisin kuulemma sen jäseneksi koska tahansa, mutta valitsemani teeppä se itse -kirjailijanura ilman apurahoja ja stipendejä sopii paremmin brändiini. Jos jossain vaiheessa en enää pysty elättämään perhettäni kirjoittamalla, vaihdan alaa.
Mutta ei sekään helppoa tule olemaan, ainakaan jos noudatan samaa ohjetta, jota olen vuositolkulla takonut perillisteni pieniin pellavaisiin päihin. Lentäkää unelmienne perässä. Minä nimittäin haaveilen lentäjäksi ryhtymisestä, mutta ymmärtääkseni olen auttamatta liian vanha liitelemään taivaalla ainakaan elävän kuorman kanssa. Ehkä voisin toimia tähystäjänä jossain maailmansodan aikaisessa venäläisessä rahtikoneessa, mutta en yhdessäkään hohdokkaassa ilmojen linjurissa, vai miksi niitä Airbuseja kuuluu kutsua. Vai voisinkohan kenties päästä mieslentoemännäksi? Eihän se varsinaista lentämistä ole, mutta sentään ilmassa olemista. Selvittäessäni pääsykriteereitä suomalaisen lentoyhtiön sivuilta en löytänyt kuin lentoemännille laaditun listan, joten menen sillä stuertin puutteessa.
Muutamat vaatimusrimat ylitän turhankin korkealta. Olen paljon yli 18-vuotias ja pitkälti yli 160-senttinen. Pystyn helposti uimaan yli 50 metriä, vaikken tiedäkään, mihin sitä taitoa tarvitsen yli kymmenen kilometrin korkeudessa suihkivassa täyteen ahdetussa lomalentokoneessa. Minulla ei vieläkään ole hammaskorua eikä lävistyksiä. Puhun ymmärrettävää suomea, mutta kirjoittamisen kanssa on vielä pientä hakemista. Kuuloni on kunnossa, paitsi jos asiaa kysyy perheenjäseniltäni, mutta onneksi kukaan heistä ei ole töissä kyseisen yhtiön työhönotossa. Myös värinäköni on normaali, sillä esimerkiksi nykyisen hallitusohjelman nähdessäni näin punaista. Asiakaspalvelutyöstä minulla on valtavasti kokemusta, sillä yli 30 vuotta olen parhaani mukaan yrittänyt palvella koko Suomen kansaa. Nykyään palvelen myös muutaman muun maan kirjallisuuden ystäviä.
Nämä kohdat läpäisisin heittämällä kuin matkalaukun ruumaan, mutta seuraavien kohtien kanssa saattaisi olla vähän ilmakuoppaisempaa. Päässäni ei ole sen paremmin hiuksia kuin tatuointejakaan, joten niitä minun ei tarvitse peitellä, mutta saanko käyttää koko mahdollisen mieslentoemäntäurani pitkähihaista paitaa peitelläkseni kestoväreillä piirrellyt käsivarteni? Työssä uskon pärjääväni englannilla, mutta mihin mahdetaan vetää raja vaaditun sujuvan englannin ja finglishin välillä? Riittääkö kunhan ei sotke happy landingiä happy endingiin?
Myös vaatimuslistan viimeinen kohta on haastava. ”Matkustajahenkilökunta on vastuussa lennon turvallisuudesta, ja työ perustuu tarkoin määriteltyihin ohjeistuksiin. Kykenet noudattamaan näitä ohjeita.” Minun on aina ollut helppo kuunnella ohjeita, jos niiden antaja on paremmin perillä asiasta kuin minä. Aikanaan menin Järvenpäässä päihdeterapeutin juttusille. Vartissa tajusin, että nyt opettaja ja oppilas istuvat väärillä puolen pöytää, sillä vain toinen meistä tiesi mitään juomisesta, mutta kumpikaan ei pisaraakaan sen lopettamisesta. Minun on siis hirveän vaikea alkaa toteuttaa ohjeita, jotka eivät johda oikeaan ratkaisuun. Kuten että jos koneessa joku alkaa käydä kuumana ja aiheuttaa uhkaavan tilanteen muille matkustajille, niin miksi en muka voisi työntää häntä hetkeksi ulos rauhoittumaan? Ihan kuten tein portsarina ollessanikin muiden juopottelurauhaa rikkoville asiakkaille.