Nuolla saa muttei purra
Hilma-koiran ilmestyttyä kuvioihini olen saanut somessa gigatolkulla aivan mielettömän hauskoja koiravideoita. Milloin joku hauva hyppää uima-altaassa kelluvalle uimapatjalle tai laskee kylki pöllyten laskettelumäkeä. Vuhvuvideoita selatessani olen kuitenkin monta kertaa ristinyt kiitollisuudesta käteni, ettei taskuvideokameroita ollut lapsuudessani eikä etenkään nuoruudessani. Ymmärrät mitä tarkoitan, kun luet kolme kokemustani ajalta ennen älypuhelimia.
Permanentattuna nuorukaisena päädyin jatkoille erään neitosen kämpille, jossa odottikin jo yksi uros. Pieni, vihaisena tuijottava karvapallo. En ole mikään eläinten ajatustenlukija, mutta ymmärsin murinasta, etten ollut ensimmäinen keskellä yötä yksiöön talutettu ventovieras mies, ja mahdollisesti juuri siksi sain maistaa hedelmää, jonka siemeniä ne minua edeltäneet kanta-astujat olivat kylväneet. Neidillä oli onneksi sen verran korkea sänky, ettei lyhytjalkainen kiukkupussi kyennyt sinne hyppäämään, ja sen mitä huohotuksen välistä pystyin sängyn alta kantautuneesta ärinästä päättelemään, se vain kasvatti elukan raivoa.
Täysvartisen palveluni suoritettuani halusin luonnollisesti päästä huuhtaisemaan työkaluani, ja sillä sekunnilla, kun laskin paljaat koipeni jääkylmälle parketille, rivi neulanteräviä hampaita iskeytyi akillesjänteeseeni kuin johonkin perkeleen puruluuhun. Raahasin koiraa ja verivanaa perässäni vessaan, jossa sain puruotteen irtoamaan vesitykittämällä petoeläintä bideesuihkulla keskelle irvistävää taulua.
Ihan ensimmäinen repivä koirakokemukseni tapahtui vieraillessani pikkunassikkana kaverini mökillä, josta lähdimme käymään viereisellä maatilalla asuvien ikäistemme veljesten luona. Suomesta ei varmasti tänäkään päivänä löydy maataloa, jonka pihalla ei louskuttaisi jonkinlainen kippurahäntä. Koira vähän niin kuin kuuluu jokaisen maatilan vakiovarustukseen. Tämäkään talo ei tehnyt poikkeusta, paitsi ettei siellä räksyttänytkään mikään metsästyskoira, vaan julmetun iso pitkäkarvainen seefferi. Ohitettuamme turvallisesti narun päässä tempoilleen vahdin veljekset saivat kuningasidean. Teljetään koira rauhoittumaan talon eteiskuistille. Vähän niin kuin Korean demilitarisoidulle vyöhykkeelle. Hurtalla oli muuten erikoinen nimi. Korhonen.
Olin veljesten kanssa tuvan puolella ihmettelemässä heidän koottavaa lentokonettaan, kun eteisestä alkoi kuulua kauhea rähinä. Tietämättäni kaverini härnäsi ikkunan takaa muutenkin ylisuojelevaa koiraa ja ajoi sitä yhä syvemmälle hulluuteen. Sain maistaa tämänkin typeryyden hedelmää, kun olimme poistumassa talosta, ja minä tietenkin ensimmäisenä. Joko Korhosella oli näössä vikaa tai sitten se vain oli päätellyt, että kaikki alle kymmenvuotiaat pojat ovat samanlaisia kiusankappaleita, sillä oven avattuani se haukkasi hetkessä helmenvalkean kaupunkilaispojan perseeni verenpunaiseksi. Kyllä se sellaiset jäljet elämääni jätti, etten edelleenkään suostu silittämään ainuttakaan saksanpaimenkoiraa, ellei koiran omistaja ole antanut minulle koiravakuutuksen omavastuuosaa suurempaa sitoumusta, että hauva on oikeasti pehmonalleakin hellempi sydänkäpynen.
Jos kolmas omituinen koirakokemukseni olisi päätynyt nauhalle ja levinnyt viraalisti, olisin luultavasti käynyt jossain kolumbialaisessa plastiikkakirurgiaan erikoistuneessa yksityissairaalassa naaman vaihdossa. Tuolla kertaa olin yövieraisilla taloudessa, jossa ei ollut sänkyä laisinkaan, vaan ainoastaan ohut patja, ja asunnon haltijattarella valloittavan suloinen koiranpentu. Hauvelilla oli siis esteetön pääsy kahden intohimoa tihkuvan nuoren väliin. Jotenkin tuo vuhvu onnistui pujottamaan itsensä aivan sinne tihkukytkimeni juurelle ja lipaisemaan sitä kerran, mikä tuntui sairaan hyvältä, painon ollessa sanalla ”sairas”. Mutta siitäkään huolimatta en haluaisi saada kännykkääni tuosta hetkestä taltioitua videota ja kysymystä: ”Hei Vuorinen, onks jäbä tossa?”
MAINOS Juha Vuorisen uutuuspokkari Mitäs me paluumuuttajat on nyt ennakkotilattavissa täältä.