Teksti:
Juha Vuorinen

Twitterissä käytiin keskustelua suomalaisille rakkaasta mutta myös niin raskaasta aiheesta: kuka saa ja kenen pitäisi käyttää itsestään titteliä alkoholisti. Lantrauduin keskusteluun mukaan siinä vaiheessa, kun ketjuun raapaistiin yli kaksikymmentä vuotta sitten Iltalehden uudenvuodennumeroon antamani haastattelu, jossa väitin, että ”jokainen joka juo humaltuakseen, on alkoholisti”. Myönnettävähän se on, että pirulliset sarvet polttelivat ohuen päänahkani alla, sillä eihän kukaan suomalainen halua tuollaista julistusta lukea ainakaan uudenvuodenaattona. Saatoin jo silloin kuulla, kuinka monessa tuvassa manattiin kovaan ääneen, että pitäisi se Vuorinen vain itse korkkinsa, ja mielellään myös turpansa kiinni. Seison kuitenkin edelleen kuin nuoren Loirin pippeli sanojeni takana, sillä vaikka olenkin aiheesta niin monet ammattilaisten luennot kuunnellut ja kirjat kannesta kanteen tankannut peiliin katsomisesta puhumattakaan, en minä voi olla maailman ainoa shamaani, joka näkee missä tahansa juomingeissa, kenelle maistuu viina vaarallisella tavalla. Kuka vetää aina lärvit? Kuka sammuu kesken kinkereiden? Kuka voi vetää monta päivää putkeen? Kuka kiistää jyrkästi olevansa alkoholisti? Minun puliukkokirjanpidossani ei tarvitse täyttyä kuin kahden edellä mainituista kohdista, ja peli on selvä. Mutta pää ei.

Twitter-keskusteluun tipahteli erinomaisia kommentteja kuin tiukkaa viinaa pontikkapannusta. ”Minun mielestä Vuorinen on väärässä tässä”, sanoi yksi kommentoija. ”Jos alkoholia juo humaltuakseen, niin se on peruskäyttöä. Vuoriselle, joka on käsittääkseni alkoholisti, asia on erilainen kuin sille, joka silloin tällöin juo ja nauttii nousuhumalasta.”

Minusta me olemme molemmat oikeassa, paitsi että minä vedän rajan hulvattoman nousuhumalan kalastamisen ja sammumishakuisen juomisen välille. Ensimmäinen on sitä fiksua viinan lutkuttamista, mutta jälkimmäinen merkki siitä, että kohta ollaan kuin Jyrki Järvilehto moottoriveneineen Jomalvikin kapeassa kanavassa. Jos ei oma henki lähde ensimmäisellä yrittämällä, niin maine ainakin.

Seuraavaksi alettiin vatvoa, saako minua kutsua alkoholistiksi. Tässä siitäkin muutama makupala: ”Vuorinen on ex-alkoholisti. Mutta voiko entistä alkoholistia kutsua alkoholistiksi vähän niin kuin entistä presidenttiä kutsutaan presidentiksi?” Koska keskustelu pysyi poikkeuksellisen asiallisena, en lähtenyt veistelemään tähän kohtaan mitään Putinin edeltäjästä Boris Jeltsinistä, joka oli juoppo niin presidenttinä kuin ex-presidenttinäkin.

Seuraava kommentti tuki valtaviran käsitystä alkoholismista: ”Mulla on käsitys, että kerran alkoholisti, aina alkoholisti. Kenties toipuva alkoholisti. Eli vaikka olisi jo kuivilla, se ongelmallinen suhde säilyy aina järjestelmässä.”

Jos tviitissä olisi tilaa enemmän kuin 280 merkkiä, olisin vastannut suunnilleen näin: Vedän rajan siihen, onko keskeyttänyt vai lopettanut alkoholin kanssa läträämisen. Vain toisessa näistä tapauksista se roikkuu jatkuvasti riippana mielessä. Minulla on lukuisia raitistuneita ystäviä, jotka julistavat olevansa edelleen alkoholisteja, koska se muistuttaa heitä retkahtamisen vaarasta. Kunnioitan heitä ja heidän vakaumustaan syvästi, koska jokainen heistä elää nyt paljon pitempään kuin miltä joskus muinoin näytti. Eikä sillä ole minulle mitään merkitystä, kutsuuko entistä narkkaria, alkoholistia tai peliriippuvaista vaikka suolasirottimeksi, kunhan ihminen on päässyt irti helvetistään.

Minuakin kutsutaan edelleen alkoholistiksi, vaikka en enää juo viinaa. Toisaalta on ihmisiä, jotka eivät suostu kutsumaan minua kirjailijaksi, vaikka kirjoitan kirjoja. Eli ei näitä muiden antamia tai antamatta jättämiä titteleitä kannata ottaa niin vakavasti. Paitsi jos päätyy Amerikassa hissiin, jonne tunkee kaksimetrinen huumehörhö kirveen kanssa. Silloin on tärkeää muistaa sanoa ensimmäiseksi Sir.

MAINOS Nyt saat ilmaisen tutustumiskuukauden Storytelin palveluun, jossa on tarjolla ensimmäinen kausi Storytel Original -sarjasta Vuorisen vieraana sekä uutuutena koko Kristian-sarja äänikirjoina! Palveluun pääset tästä.

X