Teksti:
Juha Vuorinen

Olen muutamaan kertaan reissannut kunkin lapseni kanssa kahdestaan jonnekin päin maailmaa, mutta nyt edessäni siintää neitsytmatka kahden vekaran kanssa. Tosin voiko noita enää edes vekaroiksi kutsua, kun vanhempikin poikani on jo täysi-ikäinen ja molemmat pituudeltaan aikamiehen kokoisia, mutta silti aiomme ahtaa lähes kuusi metriä Vuoristen lihaa samalle kapealle lentopenkkiriville.

Matkaa varatessani mieleeni tulvahti sydäntä repivä matkamuisto reilun kahdentoista vuoden takaa, jolloin olimme reissussa lähes samalla erikoiskokoonpanolla. Tuolla kertaa vatsatautikammoinen isosisko oli vaatinut saada jäädä mummolaan, koska edellisellä aurinkolomallamme hänen suu auki lastenaltaassa uimaan opetellut pikkuveljensä oli vuorokauden ajan vatsahuuhdellut hotellihuonettamme. Se olikin roiskuva riemuloma Kanarialla, kun juoksimme vaimoni kanssa molemmista päistä ruiskuava napero sylissä maakuuhuoneen ja vessan väliä ja yritimme olla liukastumatta espanjalaiselle laattalattialle räiskähdelleisiin ripuli- ja yrjömiinoihin.

Kahdentoistavuoden takaisella kolmen kikkelikeisarin ja yhden keisarinnan erikoismatkallamme kenenkään pakki ei muuttunut hanaviinipakkaukseksi, mutta päätä sen sijaan hakattiin seinään. Olimme vasta saaneet raahattua matkalaukut huoneeseemme ja nostelemassa uimakalsareita laatikoihin, kun tuolloin neljä- ja seitsemänvuotiaat veljekset alkoivat tappaa matkaväsymystään pomppimalla parisvuoteessamme. Olin jo huutanut kurkkuni käheäksi, että nyt pojat rajoittimet päälle ennen kuin sattuu jotain, ja heti kun ehdin selkäni kääntää, kuului kumahdus ja sen jälkeen vielä pahaenteisempi lyhyt kuolemanhiljaisuus, joka on aina varma merkki siitä, että nyt sattui Juhan poikaa leukaan. Ei sattunut leukaan, vaan takaraivoon. Pienemmän päästä pulppusi verta kuin vettä suihkulähteestä ja yhdellä kauhistuneella silmäyksellä tajusin, ettei tätä reikää tukittaisi Aku Ankka -laastarilla vaan hoputin rouvaani tilaamaan ambulanssin samalla kun kiedoin kylpypyyhkeestä turbaania kuopuksemme päähän ja ryntäsin verinen mukulapaketti sylissäni aulaan odottamaan piipaa-autoa.

Jo huoneessa olin silmämääräisesti todennut, että kyseessä oli onneksi pieni, mutta sitäkin syvempi vekki ja kun pikku-ukon silmätkään eivät pyörineet kuin kirsikat hedelmäpelissä, uskoin meidän selviävän vain tikeillä tai parhaassa tapauksessa liimaa ja askartele pennun pää kasaan -typpisellä ratkaisulla.

Päivän vaarallisin etappi oli yllättäen ambulanssimatka, jota tosin jouduimme odottamaan puoli tuntia, minkä jälkeen naiskuljettaja pani pillit päälle ja lähti kaahaamaan kohti lääkäriasemaa. Kyyti oli niin mielipuolista, että uskoin meidän kaikkien tarvitsevan pian ambulanssia, kun mahdollinen Fernando Alonson pikkusisko toteutti itseään espanjalaisella asfalttiserpentiinillä. Lennellessäni pitkin ambulanssin seiniä ehdin moneen kertaan manata, että taisi olla vika tikki mennä hakemaan sitä ekaa tikkiä, mutta poikaani lukuun ottamatta pääsimme lopulta perille ehjin nahoin.
Lääkärin alkaessa harsia ensimmäistä tikkiä takaraivoon ihmettelin, etteikö pojalle pitäisi antaa puudutuspiikkiä, johon hölmistynyt lääkäri sanoi: ”Siis haluatko, että pistän poikaasi kaksi kertaa? Olen ompelemassa vain yhtä tikkiä.”

Usein koettelemuksilla on lopulta kultaiset reunukset, kuten tälläkin kertaa. Hotellin lastenkerhoon oli kiirinyt tieto pienen suomalaispojan kiviseinän kovasta kohtalosta, joten palattuamme ompelukerhomatkaltamme valtavat Bamse-nalle ja herra Kilpinen saapuivat huoneeseemme ojentamaan pojalleni kultamitalia urheudesta. Jotain Bamsen ja herra Kilpisen koosta kertoo, että mahtuakseen lohdutuskäynnilleen minun ja vaimoni piti siirtää kaikki matkatavaramme sekä itsemme parvekkeelle. Sieltä me sitten eukkokultani kanssa seurasimme palkintoseremonioita ja saatoimme huokaista, että olimme olleet vasta kaksi tuntia Kanarialla, ja jo oli päässä ensimmäinen tikki ja kaulassa kultamitali.

X