Oma perse kullan kallis

Jaa artikkeliTilaa Seura

Olkapäilläni on elämäni aikana roikkunut jos jonkinlaista roipetta. On ollut koulu- ja partiorepun hihnaa, ja välillä niitä ovat painaneet lysyyn painonnostotanko mutta myös keventänyt lohduttava käsi. Turmiollisinta jälkeä olkapäälläni syntyi, kun tarjosin sen orreksi viinapirulle, minkä seurauksena monesti se hihnakin jäi päälle. Onneksi jokaisella mitalilla on kuitenkin kaksi puolta, ja sama pätee viinapiruksi naamioituneeseen sisäiseen ääneen, joka hoputtaa juomaan tai tyydyttämään jotain muuta kohtalokasta viettiä. Siltä kirkkaammalta puolelta nimittäin kumisee ääni, joka vaaran uhatessa istuttaa päähäni ajatuksen perääntymisestä – tai jopa pakenemisesta.

Reilut kolme viikkoa sitten elelimme tavallista kouluarkea Andalusiassa, mutta minä joka työnnän nokisen nokkani jokaiselle uutissivustolle, aloin haistella sellaisia savumerkkejä, jotka saivat olkapääni viinapirulta vallanneen suojelusenkelin valpastumaan. Itse asiassa ensimmäiset merkit olivat nähtävissä kotikylässämme jo silloin, kun tauti vasta jylläsi Wuhanissa, josta kotoisin oleva jalkapallojoukkue oli tulossa harjoitusleirille kyläämme. Siitä repesi pelihousujen lisäksi raivo alueemme Facebook-ryhmässä. Moni ihmetteli, mitä helvetin järkeä on päästää joukkueellista kiinalaisia tartuttamaan ihmisiä. Vaikka tuolloin oltiin vielä monen viikon päässä epidemian Espanjan tautisesta valloituksesta, aloin nähdä kaupassa hanskat kädessä ostoksiaan tekeviä paikallisia. Itsesuojeluvaiston korvan juuressa oli kiekaisut varhainen kukko.

Suojelusenkelinikin havahtui hereille siinä vaiheessa, kun kouluun päästäkseen jokaisen alueen oppilaan sekä heitä hakevan vanhemman piti ottaa otsalleen digitaalinen lämpömittari. Hulluimpina päivinä sain silmieni väliin muoviasetta muistuttavan piipun vartin välein, kun hain ensin yhden pojan kotiin ja hetken päästä palasin toisen nassikan koulun koristreeneihin. Vaikka temperamentiltani nopeasti kuumenevaa sorttia olenkin, niin ihan näin vauhdikkaaseen lämmönvaihteluun en minäkään usko. Kun koulun hälytystaso nostettiin toiseksi ylimmälle tasolle ja kun lapsia noutavat vanhemmat aidattiin kokonaan koulun ulkopuolelle ja työntekijöille ilmestyivät maskit kasvoille, aloin potea yhä väkevämpää tarvetta palata etuajassa Suomeen ja unohtaa koulun kokonaan. Ilmoitin hankkivani ensimmäiset mahdolliset paluulennot, mikä aiheutti ymmärrettävää vastaan pullikointia perheen sisällä. Pojilla oli tulossa tärkeitä kokeita, mutta pidin pääni. Sain kuin ihmeen nettikaupalla meille lennot parin päivän päähän, ja jo niiden kahden viimeisen Espanjassa vietetyn vuorokauden aikana ehti lähteä liikkeelle tapahtumien vyöry, joka jatkaa edelleen viikatemaisen terävää etenemistään.

Valitettavasti ne kaikki kauhukuvat, jotka olin maalannut mieleeni ja joiden takia halusin perheeni pois Andalusiasta, ovat toteutuneet. Ne ovat jollain mittarilla rasistisia, sillä en luottanut, että tiukan paikan tullen kukaan perheeni jäsenistä olisi sikäläisessä hoitojonossa kovin vahvoilla. Mutta mikä minä olen espanjalaisia tuomitsemaan, sillä toimin täsmälleen samalla tavalla. Pidinhän minäkin ensin omistani huolta ja lennätin koko pesueeni Suomeen turvaan välittämättä koulun aikatauluista. Tosin lentopäivämme aamuna sain viestin, että koulumme siirtyisi seuraavalla viikolla etäopetukseen. Suojelusenkelini oli tökännyt selkääni siivet juuri viimeisellä hetkellä.

Meillä siis seisoo Espanjassa vuokrakämppä tyhjänä, ja autoni on lentokentän pitkäaikaisparkissa. Kun tiedustelin omistajalta hintaa lisäpäiville, joita tulisi taatusti kertymään, hän löi pöytään melkoisen taksan. Pyyntöään hän perusteli sillä, ettei halua firmansa menevän tässä tilanteessa konkurssiin. Sanoin, että meillä on sitten yhteinen tavoite, sillä minullakaan ei ole henkilökohtaisia konkurssihaaveita.

Covid-19 on myös melkoinen opinkappale siitä, mistä meidät on tehty. Kun Intian valtamerellä tapahtui maanjäristys 2004, ei ollut Suomessa sellaista Punaisen ristin keräyspataa, joka ei olisi ollut kuin Marskin malja piripintaan täynnä rahaa, vaikka järistys tapahtui turvallisen kaukana omalta pihalta. Kun nyt koronan ansiosta saamme maistaa, miltä tuntuu kun koko maailma on yhdessä ihan pihalla, ymmärrämme että aivan lähelläkin voi tapahtua asioita, joiden korjaamiseksi eivät edes kaikki maailman keräyspadat riitä.

Yksi lempihokemani onkin nyt ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Kaikki yhden, eli oman perseen puolesta. Ja jos kauppojen hyllyihin on uskomista, nyt myös sen pyyhkimisen.

MAINOS Nyt voit tilata ennakkoon Juha Vuorisen uutuuspokkarin Marpellan miljartööri-iskä ja saat siihen samalla Vuorisen omilla pienillä kätösillä rustaamaan omistuskirjoituksen. Ennakkotilaajat saavat kirjansa jo huhtikuussa! Tilaa tästä!

X