On Hilmoja pidellyt

Jaa artikkeliTilaa Seura

Tämä teksti on joululahjani niille ihmisille, jotka ovat rakkaan Hilma-koiramme loikattua someeni toivoneet minun myös kirjoittavan hänestä. Siellä samaisessa somessa minua on muuten kielletty puhuttelemasta häntä hänenä, mutta en aio ottaa kuuleviin luppakorviini minkäänlaista louskutusta tästä aiheesta. Hilma on minulle hän, ja sillä sisäsiisti.

Elämässäni on ollut suoraan ja erilaisten vaihtuvien asumisjärjestelyiden seurauksena useita koiria, pääasiassa uroksia. Viimeisin vehjeveijari oli puolitoista vuotta sitten edesmennyt Viljo, joka on tavallaan syypää Hilman himaamme hilautumiseen. Meille nimittäin hiipi kesällä huhu, että Viljon sukupuusta olisi poimittavissa uutta satoa, jolloin alkoi varovainen keskustelu uudesta perheenjäsenestä.

Syynä siihen, miksi meille tuli narttu, ovat Viljon kulkuset. Viljon vimmaisuushan ei olisi kadonnut mihinkään, vaikka olisin kuivattanut häneltä napsitut pallit ja teettänyt niistä itselleni helmikorvakorut. Ilman lippaitakin Viljo yritti astua monta vastaantulijaa, ja mikä merkillisintä, pääasiassa muita uroksia. Niinpä kuuntelin herkällä korvalla rouva Vuorisen ajatusta, että jos meille tulisi hauvavauva, niin olisiko viisainta miettiä potentiaalisen homoraiskaajan sijaan sellaista rauhallista ja leppoisaa narttua.

Minulla oli jo yhdestä nartusta omakohtaisia kokemuksia, joten halusin kuulla vielä luottokasvattajamme mielipiteen, joka oli piinallisen yhteneväinen omien havaintojeni kanssa. Nartut saattavat olla joskus hieman omapäisiä. Se ensimmäinen narttummehan alkoi aina kaivaa pienelle pihallemme hautaa, jos erehdyin avaamaan viinapullon. Tänäkään päivänä en tiedä, kummasta vaimoni oli enemmän äkäinen. Minun juomisestani vai siitä, että koiramme kynsi ryyppyputkieni aikana koko pihamme ylösalaisin. Juurisyy kumpaankin olin toki minä. Sen voin kuitenkin vannoa käsi kuivatun siankorvapinon päällä, ettei Hilman tarvitse tonkia pihaamme ainakaan juomisteni takia, ellei hän sitten satu jossain kohtaa pillastumaan veden kittaamisestani.

Hilma on kolme kuukautta vanha, mutta jo nyt hänessä on nähtävissä jääräpäisiä piirteitä. 90 prosenttia lenkeistämme alkaa raahausleikillä, kun yritän kiskoa perässäsi reilut 10 kiloa painavaa karvarekeä. Ymmärtäisin, jos Hilma olisi koko lenkin nelipistekiinnitettynä maapalloon, mutta kun olemme päässeet näköetäisyydelle talostamme, osat vaihtuvat. Juoksuaskelilla harppovalla hauvavauvalla on toistasataa kiloa painava rasvareki vedettävänään. Hän siis osaa vedättää minua sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Edellinen pentuaikamme on yhtä kaukana menneisyydessä kuin viimeinen ryyppynikin, eli kolmentoista vuoden takana. Moni muukin asia on matkan varrella muuttunut, sillä äskettäin vaimoni esitteli minulle silmät sädehtien Kong-lelua, jonka sisään voi tunkea lihaa. Tuota kumimaista ja toisesta päästä paksuuntuvaa tappia katsellessani oli pakko kysyä, kummalle nartulle tämä on hankittu. Oli se sitten kummalle hyvänsä, niin Hilma on saanut siihen kätketystä sisällöstä paljon tonkimisen iloa ja me muut varpaitten jyrsimisrauhaa.

Hilma on nyt asunut kanssamme reilun kuukauden, ja on pakko myöntää, että tuo suloinen läppäkorva on toiminut tehokkaana ukkosenjohdattimena tänä mystisenä aikana, jolloin joka tuutista syöksyy vain toinen toistaan surkeampia uutisia. Hilmalle nimittäin riittää reilu tunti erossa oloa, kun hän jälleennäkemisen riemun repiessä karvaista rintaa syöksyy syliini kuin olisin suunnilleen rintamalta palaamassa. Siinä on jotain sellaista sydämellistä rakkautta, jollaisen haluaisin hypähtävän tavalla tai toisella jokaisen elämään.

Ainoa asia, johon toivoisin pientä päivitystä, on Hilman kuorsaus. Olen nähkääs nyt muutamana yönä peräjälkeen töninyt rakasta vaimorukkaani, että käännähän nuppuseni kylkeä, sulla ei oikein henki kulje, kunnes yhtenä yönä kaikki valkeni kuin päivä päiväntasaajalla. Rouva kysyi unenpöpperössä, onko mulla jokin hätä. Minä siihen, että miten sä voit puhua ja kuorsata samaan aikaan.

Löysin mahdollisen vastauksen astrologiasta. Hilmalla on hyvin vanha sielu, ja ehkä hän sen takia nukkuu niin raskaasti. Hilman syntymäkartta on muuten samanlainen kuin kirjailija Pentti Saarikoskella, joka aikanaan kirjoitti: ”Toijalan takana ei ole paljon mitään.” Sekin on varmasti huojentava tieto Mäntsälässä syntyneelle pikkukoiralle.

MAINOS Jos vaan maistuu, niin kaikki äänikirjani sekä podcast-sarjani ovat nyt kuunneltavissa täältä. Kuukauden ilmainen maistelusessio, olkaa hyvät!

X