Onks meistä kellään muna-allergiaa?

Jaa artikkeliTilaa Seura

Meillä oli välimerenauringonkirkas suunnitelma seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Oli tarkoitus peruskouluttaa loputkin pentueesta Espanjassa sijaitsevassa kansainvälisessä koulussa, ja sillä välin minun piti naputtaa yhtenä kirjoituskoneena podcasteja, kolumneja, tv-sarjoja ja elokuvakäsikirjoituksia. Mutta sitten tulla töksähti se kehvelin korona, joka pyyhki aurinkoisilla suunnitelmillamme Málagan lentoaseman lähtöselvitystiskiä.

Myönnän mieleni pahoittuneen muutamaksi viikoksi, mutta mitä hullummaksi meno Espanjassa yltyi, sitä helpompi oli luopua itsekkäästä kuvitelmasta hallita elämäänsä mielensä mukaan. Joskus on hyväkin levittää isopurje ja antaa puhurin viedä. Meillä tuuli pauhasi kohti koillista ja kotikontuja.

Sain pahimpaan vieraskoti-ikävääni yllättävää lievitystä. Siinä missä olin kuvitellut vihdoin löytäneeni Espanjasta vuokrapaikan armahan, rauhallisen ja ihanan, niin törmäsinkin yllättävään vuokra-asuntosotkuun. Euroopan sulkeuduttua brittiläinen vuokraemäntämme heräsi brexit-päiväuniltaan todellisuuteen ja tajusi, että hänen vuokralaisensa häippäävät maasta eikä näillä turisminäkymillä hänen Aurinkorannikolla sijaitsevalla sijoitusasunnollaan tule olemaan kovinkaan kummoista kysyntää. Hätäpäissään hän keksi lypsää tollolta suomalaiskirjailijalta äkkiä vakuusrahat liiviinsä.

Seitsemän ulkomailla asutun vuoden aikana meille on toitotettu maasta ja asuinkaupungista riippumatta samaa ohjetta. Jättäkää vuokravakuuden verran viimeisiä vuokria maksamatta. Suomessa syntyneelle ja ihmisten sanaan luottamaan opetetulle kansalaiselle sen neuvon kanssa oli aluksi nielemistä, koska sehän kuulostaa kiistatta kusettamiselta, mutta voi miten paljon rahanarvoista viisautta tuohon ohjeeseen onkaan ollut pakattuna! Vain yhden ainoan kerran olemme uskaltaneet maksaa viimeisetkin vuokrat, mutta silloin syypää olikin ihastuttava ranskalainen vuokraemäntämme, jonka sanaan saattoi luottaa. Sopimuksen päätyttyä jokainen vuokravakuusfrangi kierähti tilillemme.

Viimeinenkin luotto viimeisimpään vuokraemoomme horjahti kun kuulimme, että häneltä on pitkältä ajalta yhtiövastikkeet hoitamatta. Ei tarvitse paljon luottokuntaan soitella ja kysellä, mahtaako tällä munuaispiiraalta tuoksahtavalla tädillä olla jäljellä šillinkiäkään meidän vuokravakuudestamme. Tämä ja muutama muu maksamiimme vakuuksiin liittyvä soppa on pehmentänyt pomppuista laskeutumistani Suomeen. Pettymys Costa del Solilla bisnestä tekevien ihmisten ahneuteen on keventänyt toki kukkaroani, mutta myös mieltäni. Enää suunnitelmien romahtaminen ja nopeutettu paluumuutto ei tunnukaan niin katkeralta, ja lisäksi lapsena oppimani värssy, ”kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista”, on taas kerran käynyt toteen.

Nyt kun meillä alkavat olla suhteellisen selvät suomalaissävelet seuraaviksi vuosiksi, perheen naisjäsenet ovat alkaneet haaveilla lemmikkieläimen hankinnasta. Minulla on vielä silmäkulmassa kimmeltävän tuoreessa muistissa vuosi sitten läpikäymäni tunnemyrsky Viljo-koiramme loppusuorasta, joten en ole ollut kaikkein innokkain jäsen tässä huutokuorossa. Toistaiseksi olen antanut ääneni kolmen kanan hankkimiselle. Kotkoinvestointi olisi kukkaroystävällinen, sillä kanat maksavat vain kolmekymppiä kappaleelta. Ja jos ne toimisivat kuten kanan kuuluu toimia, minä saisin joka aamu suoraan perseestä tullutta munaa suuhuni.

Kukaan muu perheestämme ei ole tähän täkyyn tarttunut, vaan minua on ajelutettu katsomaan ragdollin pentuja. Se oli ala-arvoinen temppu, sillä karskeista kirjoistani huolimatta olen pohjimmiltani sellainen kissantassunpehmeä herkkis, joka on kesähelteellä käteen sulavaa pehmistä nähdessään minkä tahansa olennon pennun. Tarjolla olivat veljekset, Aarre ja Aukusti, joille olin jo mielessäni antanut uudet nimetkin. Raaka-Arska ja Augustiino Pinosetti, chileläinen minidiktaattori. Vaan eipä tullut Tuusulan taiteilijakoti Villa Hanskasta kissataloa, sillä minä ja vanhempi poikani olimme pian kuin kaksi pärskivää punasilmäkania. Kävimme vielä rouva ja neiti Vuorisen vaatimuksesta varmistamassa tautitilanteemme vierailemalla tuttavaperheessä, jossa on kaksi aikuista ragdollia. Seuraavana aamuna poikani taapersi silmät melkein umpeen muurautuneena huoneestaan ja kysyi: ”Onks tässä isi mitään järkeä?”

MAINOS Nyt se on ilmestynyt! Juha Vuorisen uutuuspokkari Marpellan miljartööri-iskä, johon saat Vuorisen omilla pienillä kätösillä rustaamaan omistuskirjoituksen. Tilaa tästä!

X