Painajainen Pennsylvania Avenuella
Kuopukseni valitsi minut vertaistukihenkilökseen painajaistensa purkamiseen. Se olikin uninappivalinta, sillä minussakin on ollut mukulasta asti tuo sama metka ominaisuus. En edes muista yötä, jona en olisi nähnyt unia. Tätä kirjoittaessani olen elänyt lähes 19 500 vuorokautta, joten muutamaa valvottua tai kokonaan viinalla sammutettua yötä lukuun ottamatta unia on tullut kelailtua melkoinen määrä.
Reippaan juopottelun jälkimainingeissa kuohuvat liskojen yöt ovat painajaisten klassikkokamaa. Elämäntapojeni kuivuttua en ole enää juurikaan joutunut hikoilemaan mörköjen parissa muuten kuin stressin painaessa päälle, joten maalaisjärkeäni kyntämällä olen kehitellyt perimmäisen selityksen painajaisille. Uskon että se on luonnon nerokas konsti purkaa turvallisesti liian lujille joutunutta nuppia. Painajaisia ei siis pidä pelätä vaan olla niistä kiitollinen.
Poikani halusi vertailun vuoksi tietää, millaisia yönäytöksiä minun Kino Hitchcockissani oli mahdettu esittää. En halunnut heti asettaa omaa sekopäätäni vadille, vaan uhrasin Juoppohullun päiväkirjan Mikael Wöllerin oikean esikuvan ja kerroin hänen kuusi viikkoa kestäneen viinaputkensa päässä odottaneesta kokemuksesta. Sehän ei ole mitään lastenleikkiä, jos tinttaa monta viikkoa kellon ympäri viinaa liiteriin, sillä silloin ihmisen unikeskus rukkautuu aivan uuteen uskoon, ja kun tuollaiselta retkeltä palaa, sen vääntäminen takaisin ihmisten aikaan on vähän kuin aikapommia purkaisi. Sitä se oli Mikael-parallekin, jolle avautui levolle laskeutuessa tasan kaksi näkymävaihtoehtoa. Silmät sulkemalla hänen edessään raottui panoraama kaleidoskooppiin, jossa kieppui Jeesuksen naama. Silmät avatessa turvan edessä loimottikin karvanaamainen saatana. Vaikka molemmat vaihtoehdot Raamatusta löytyvätkin, ne olivat silti pirullisen kaukana toisistaan, eikä kumpikaan niistä houkutellut ainakaan nukahtamaan. Siteeraan edesmennyttä työtoveriani, selostajalegenda Raimo Häyristä, joka kesken yhden tyrmäävän nyrkkeilyottelun totesi minulle: ”Juha, ei ihmisen pää ole mikään päärynäpallo.” Lyödään sitä sitten nyrkillä tai viinapaukuilla.
Tarinan kuultuaan poikani vannoi pyhästi, ettei koskaan tarttuisi viinaksia sisältävään pulloon, ja tunnusti että hänen painajaisensa painivat vielä aivan eri alasarjassa. Hän penäsi minua kertomaan myös jostain omaa mielenterveyttäni moukaroineesta unesta.
Valitsin unen ajanjaksolta, jolloin elämäni oli totaalisen sekaisin ja jolloin kokeilin omillani elämistä. Majailin silloin pienessä yksiössä ja näin vastenmielisen todentuntuista unta, jossa asuntooni oli tunkeutumassa joukko huligaaneja pitkävartiset lekat olkapäillään. Jopa unessa ymmärsin, ettei pienessä vuokrakopissani ollut mitään muuta taottavaa kuin minä. Koska päärynäpalloni ei todellakaan ollut parhaassa iskussa, luulin heränneeni omasta sängystäni, mutta todellisuudessa vetelin(kin) edelleen sikeästi höyläämättömiä hirsiä, kun ulko-ovi revittiin auki ja tuo silmät vitutuksesta verestävä seppäsakki oli rynnimässä sisään. Kuvittelin siis huojentuneena heränneeni painajaisesta, kun yksiöni ovea koputettiin lekalla. Mielenterveyteni rippeet säilyttääkseni pomppasin vihdoin oikeasti pystyyn litimärästä sängystä ihmetellen, missä mahtoi kulkea unen ja todellisuuden haamuraja. Koko loppupäivän päässäni pauhasi Martti Huuhaa Innasen laulunpätkä: ”näin kerran kummaa unta, että olin hereillä”.
Mutta pahimman painajaiseni näin Espanjassa 9. marraskuuta 2016. Hiivin aamuyöllä käymään kusella ja tarkistin kännykästäni, joko Yhdysvaltain seuraavan presidentin nimi oli selvinnyt. Tuo painajainen on jatkunut nyt kolme vuotta ja 10 kuukautta.
MAINOS Jos vaan maistuu, niin kaikki äänikirjani sekä podcast-sarjani ovat nyt kuunneltavissa täältä. Kuukauden ilmainen maistelusessio, olkaa hyvät!