Paita pois!

Jaa artikkeliTilaa Seura

Montrealin yliopistossa tutkittiin, miten erilaisten sometilien seuraaminen voi vaikuttaa masennuksen syntyyn. Erityisen kuristavan niskalenkin se tuntui ottavan nuorista, jotka kuvittelivat seuraavansa jonkun somejulkkiksen oikeaa arkea, vaikka todellisuudessa kuvissa onkin railakkaasti photoshopattu hahmo, jonka komeat kulissitkin on velaksi shoppailtu. Meidän miesten on siis turha vetää itseämme leuanvetotankoon kiikkuun, kun näemme jonkun julkkismiehen kuparinruskeiden lihasten kimmeltävän ilta-auringossa ja hikikarpaloiden säteilevän raskaan treenin jälkeen. Mitä ilmeisemmin käytössä on ollut neljän konstin kommervenkki: värivoide, öljy, sumutinpullo ja laadukas kuvankäsittelyohjelma. ”Oot hot”, ”panisin” ja ”kuolen” -kommentit kertovat siis enemmän seuraajista kuin seurattavasta. On toki mahdollista, että läähätyskommenttien takana onkin vain hauskaa pitäviä trolleja, jotka tekevät ihmiskoetta siitä, kuinka paljon heikolla itsetunnolla varusteltu pää kestää hehkuttamista ennen kuin selfietikun edessä ravaaminen lähtee lopullisesti laukalle.

Tutkimusta selailtuani päähäni pälkähti avainkysymys: onko tavallisen somen kuluttajan edes mahdollista erottaa vahingossa tuotettua parodiaa todellisuudesta. Hyväksikäytin vaimoani näyttämällä hänelle muutamia kymmeniä kuvia erään kohtuullisen tunnetun suomalaisen miehen Instagram-tililtä. Sitten esitin naama niin ilman filttereitä kuin pystyin kysymyksen: Panisitko? Hän katsoi minua pitkään taivaallisen sinisillä silmillään ja ihmetteli, olinko tullut hulluksi. Vastaus kuului: ”En tietenkään.” Kokeeni toisessa osiossa avasin hänelle GQ-lehden nettisivuilta artikkelin James Bondina loistaneesta näyttelijästä, Daniel Craigista. Pointti ei ollut itse juttu, vaan australialaisen Lachlan Baileyn ottamat kuvat paidattomasta Craigista. Toistin kysymykseni vaimolleni. Posket punehtuneina hän kieltäytyi vastaamasta.

Olen nyt pomminvarma, että monia, varsinkin nuoria, vaivaa kyvyttömyys tunnistaa falskius. Eihän sinänsä ole väärin haluta katsella somesta puolitunnettuja puolialastomia suomalaisia painautuneina vasten auringonlaskun siltaa, mutta ei heidän toimintaansa nyt sentään kannata alkaa kopioida saati kadehtia. Joku voi nyt nousta tarkasti rajattuun vastakarvaan ja kokea epäoikeudenmukaisena joidenkuiden suomalaismedioissa esiintyvien miesten vertaamisen näyttelijään, jonka tähän mennessä julkaistut neljä James Bond -elokuvaa ovat tuottaneet noin 3,2 miljardia dollaria. Bond-elokuvia on muuten kaikkiaan julkaistu joulukalenterin luukkujen verran, ja ne ovat tuottaneet yhteensä vajaat seitsemän miljardia dollaria. Graig on esiintynyt pääosassa vain 15 prosentissa koko leffakelakakusta, mutta tuottanut lähes puolet elokuvien tahkoamista hilloista. Ymmärrän vaimoani taas vähän paremmin.

Oma tuorein seurattavani on Brandon Scott. Löysin hänet ohjelmasta nimeltä Hengenvaarallisesti lihava, jossa hänen alkupainonsa oli muhkeat 325 kiloa. Sarjassa kiertäviä planeettoja ovat laihduttajat, mutta kiintotähti on tohtori Now, iranilaissyntyinen ja nyt jo 76-vuotias lihavuusleikkauksiin erikoistunut kirurgi. Kolmekymmentäkolmevuotias Scott kahmaisi kiinnostukseni, sillä hän onnistui pudottamaan painostaan pelkästään ohjelman aikana hurjat 174 kiloa, minkä jälkeen edessä oli vielä ihonpoistoleikkaus, joka veistäisi painosta kymmeniä kiloja lisää. Brandon Scottin asenteella ja tuloksilla on paljon enemmän painoarvoa kuin jollain kokaiinin valkoiseksi sisustetun somekodin kuvilla, joiden sydämelliset peukuttajat jaksavat vain ihmetellä, miten tuollainen huusholli voikin tuntua niin raikkaalta oman arkisen harmauden keskellä.

Luettuaan tämän tekstini vaimoani kiinnosti vain kolme asiaa: Voisinko näyttää hänelle myös Daniel Craigin, Brad Pittin ja George Clooneyn omat Instagram-tilit. Niitä ei ole. He eivät sellaisia tarvitse.

MAINOS Jos vaan maistuu, niin kaikki äänikirjani sekä podcast-sarjani ovat nyt kuunneltavissa täältä. Kuukauden ilmainen maistelusessio, olkaa hyvät!

Jaa artikkeliTilaa Seura

Lisää aiheesta

Lue lisää samalta kirjoittajalta

Yhteistyössä

Kommentointi

Tästä ”Paita pos”-jutusta tuli mieleen joskus 90-luvun lopulla. Kun ammattikoulu antoi mahdollisuuden käydä autokoulua vain niille toisen vuoden opiskelijoille ilmaiseksi ja he maksoivat meidän opiskelijoiden autokoulut, koska siinä on motivaatiota opiskella kunnolla ammattiin, joka ei liittynyt mitenkään autoalaan.

Kun sain vihdoin ajokortin, niin piti lähteä kiiruusti hakemaan kansainvälinen ajokorttilupa, johon tarvittiin vain passikuvani ja niitattiin se siihen kv. ajokorttiin ja leimat päälle sekä myöntäjä. Koska 2 päivän päästä lähdettäisiin lomalle sinne Tunisiaan.

Se oli kammottava ajomatka, sillä vaikka vuokrattiin kaksi autoa ja kaikki matkaajat niihin autoihin. Siellä ei ilmeisesti ole minkäänlaista autokouluja ole, kun näen melkein joka toisen auton kolhiutuneita kylkiä ja puskureita lommot täynnä. Ei siellä ole edes katsastusasemiakaan.

Ajeltiin yhden päivän ajan 980 kilometriä Tunisian ympäri. Jossain vaiheessa matkanjohtajan johtaman auton nopeusmittari petti ja lopetti toimimasta. Ehdotin, että vaihdetaan autoa päittäin, he eivät halunneet ja syykin oli selvä. Ohjaamani ohjus oli liian kova pehmusteineen vaikka siinä oli toimiva mittari.

Ajeltiin kieltämättä 100 km tuntirajoituksissa 160 km/h ja kaupungin taajamassa 50 km tuntirajoituksessa hurahdeltiin 100 km/h. Lähetin tekstaria, että nyt vittu vaihdatte autoa, kun ylinopeutta ajellaan reilusti. Matkanjohtajan mielestä hän ajeli ihan normaalia nopeutta.

Autossa oli niin kuuma, että ei siinä edes toiminut minkäänlaiset tuulettimet, niin kuuskymppinen mamma riisui paitansa ja niin minäkin. Taas ajeltiin helvetillistä ylinopeutta ja yhden kaupungin ohi huomasin paikallisen poliisiauton katselevan meidän hurjaa ylinopeutta mutta eivät tehneet minkäänlaista elettä pysäyttääkseen karavaaniamme.

Erilaisten nähtävyyksien jälkeen huristeltiin taas pirullista ylinopeutta, kunnes yhden kaupungin kohdalla poliisi pysäytti. Matkanjohtaja nousi autostaan ja käveli kohti poliisia mutta tämä pollari heilutti kättään kuin tervetuloheilahduksena, kiljaisin hänelle, että se elemerkki perkele tarkoittaa sitä, että menkää pois eikä tervetulottaa!

Kuitenkin se miliisi ehti välissä elehtiä meille, että paita päälle. Pelkääjän puolella istunut mamma puhui, että on liian kuuma pitää edes puseroa päällä. Sanoin hänelle, että Tunisiahan on muslimien kotimaa, niin mieti miltä tuntuu niistä naisista, keillä on mustat kokovartalovaatetukset sekä ritilät silmissä?

Siellä mustilla vuokoilla ei taida olla halua sakottaa turisteja ilmeisen vaikean kielimuurin takia ja päästävät meidät vähällä vaikka me jatkettiin matkaa taas huippaavilla ylinopeuksilla katselemaan eri nähtävyyspaikkoja.

Yölläkin köröteltiin vauhdikkaasti autojonojenkin ohi ja se oli vaarallista hetkeä. Sillä jossakin vaiheessa jouduttiin jarruttamaan kovaa, kun edessä olleella autolla ei ollut mitään takavaloja. Myös on ollut sellaisia hetkiä, että vastaantulevassa ohitse meni myös autoja, joissa ei ollut edes etuvalot toimineet.

Lopulta saavuimme viiden tähden hotellimme parkille ja olin täysin naatti pitkästä reissusta, kun jatkuvasti piti olla äärimmäisen tarkkana ja varovainen liikenteessä, vaikka sainkin ajokortin 2 päivää sitten ja samana päivänä vielä kv. ajokortti kerä niittivalokuvan.

Seuraavana päivänä vuokraaja väitti, että iskarit ovat löysät ja penkit liian huonot. Sanoin, että katselepa vähän niitä teidän paikallisia autoja, niiden kunnossa ei ole kehumista. Joten ole kiitollinen, että me turistit maksoimme isolla rahalla sinun toimeentulosi, joten leipäläpi kiinni.

Sen jälkeen en ole kuullut mitään autojemme vuokraajasta. Saimme olle rauhassa hotellissa juomassa oluita, viinaa ja syömässä herkullisia ruokia. Yksi matkaporukastamme oli ottanut kananmunan ja kopsautteli sen pöydän ääreen, niin valui valkuaista sekä keltuaista. Hän hämmästeli, että tarjotaanko hotellissa raakoja kananmunia?

Huomasin välissä, että siinä murjotti vähän vihainen kokki tuijottamassa meitä. Otin ihmettelevän vaarin mukaani ja pyytelin anteeksi. Selitin vaarille, että noissa kylteissä kysellään, että soft or hard eli pehmeä tai kova kananmuna. Siitä vaan osoitat, että mitä haluat. Sitten jättiorkki kokki ymmärsi, että olemme kuuroja koko porukka ja väläytti leveän hymynsä, esitteli paistinpannunsa tai kattilansa, että miten valmistetaan vaarin muna, siis oikean munan, ei nahkaisen?

Noh. Jo riittää tämä tarinointi. Otan tämän tekstin talteen ja taidan julkaista sen toisessa paikassa. Kun on vaan hauska tarina. Minulla olisi muutakin höpinää samasta paikasta ja muista matkakohteista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X