Pippelin tarina

Jaa artikkeli

Junnu Vainio lauloi aikoinaan, että ”mies kun tulee tiettyyn ikään, niin ei sillä pelaa mikään”. Löysin tuon värssyn potenssinnostattimeksi ikävää faktaa lukemastani tiedeartikkelista, joka ei ainakaan silkkihansikkain käsitellyt tuota rotevien reisiemme välissä vaappuvaa veitikkaa. Tosiseikat pippelin ikääntymisen seurauksista olivat kovasydämistä luettavaa, sillä vielä nuoruudessani taikasarveni ohjaili vaarallisen paljon sekä menemisiäni että ennen kaikkea tulemisiani.

Syyllinen niin mulkulle käytökselle seisoi edessäni. Artikkelin mukaan parikymppisinä testosteronitasomme hakkaavat yhdessä hanskan kanssa huippulukemia, mutta siitä alkaa vähän yksilöstä riippuen joko hyvin loiva tai hyvin jyrkkä lasku. Mutta voi Viagra sentään, mitä noille arvoille tapahtuukaan miehen tultua nelikymppiseksi. Testosteroniarvomaailma heittää täydellisen voltin, ja pimpin vonkaamisen sijaan päässä alkaa ajelehtia hyytäviä ajatuksia kuin Etelämantereelta irronneita jäälohkareita, että tässäkö tämä nyt oli. Tähänkin aatokseen löytyy muuten Junnu Vainion tuotannosta osuva riimi: ”Mull’ on kylän suurin kypärä ja letku letkeä.” Katoavan miehisyytensä kanssa kamppaileva mies ei muuten koskaan haluaisi kuulla penistään kuvailtavan adjektiivilla letkeä.

En tiedä, olenko malli-isä vai sellaisen täydellinen vastakohta, kun en ole yrittänyt työntää suonikasta tiedonkynttilääni vakan alle aina kun kovaa vauhtia aikuistuvat poikani ovat kyselleet mieheksi kasvamisen kipukohdista. Olen katsonut viisaimmaksi avata varsinkin sitä mystistä elämänvaihetta, jossa poikasista kasvaa miehiä ilman että sitä pystyy peittelemään, vaikka kulkisi pussihousuissa aamusta iltaan. Kerroin pojilleni, että omalle kohdalleni osui niin helvetin jäykkä nuoruus, että joskus jouduin juoksemaan koulusta himaan, jotta ehtisin tyhjentää reppuni vasta kotona. Sehän ei ole mitenkään tavatonta, sillä alle kolmekymppisenä monella mäjähtää mela vasten vatsanahkaa vain ajattelemalla naisten kuntosalin spinningpyörän satulaa, ja ihan yliopistossakin tehdyn tutkimuksen mukaan kikkelin kosketusherkkyys on huikeimmillaan alle 25-vuotiaana.

Tässä vaiheessa lerssiluentoani sain tavallaan ihan aiheellisen kysymyksen alle kaksikymppiseltä pojaltani. ”Isi, miksi sä kerrot tämän meille?” Jos olisin suuri hedonismin kannattaja, olisin tietenkin hoputtanut nassikoitani nauttimaan elämän herkimmistä vuosista, mutta koska olen rakastava ja vastuuntuntoinen isukki, kerroin vain sivistäväni heitä, etteivät he olisi jossain kohtaa yhtä ihmeissään kuin isänsä, että mihin on haihtunut se vietteihinsä kompuroiva kikkelikeisari.

Mutta voi taivaan vallat, mitä tuolle nuoruusuusvuosien sitkeälle taistelijalle, jalkojen välissä palvelleelle aina valmiille partiolaiselle tapahtuukaan, kun sillekin tulee mittariin puoli vuosisataa. Sen karvakaulus, tuo nuoruusvuosien muhkea karvasaniainen, alkaa harmaantua ja joissain tapauksissa jopa harventua. Se ei myöskään enää seiso kuin Pisan kalteva torni, vaan alkaa muistuttaa alas laskettua tasoristeyksen puomia, mutta ei kovuudessaan, vaan nousukulmassaan.

Artikkelin loppuun oli säästetty kutistuva herkkupala. Se väitti, että jos mies ylipäänsä onnistuu elämään yli kuusikymppiseksi, senttejä alkaa kaikota myös tatista. Tämä tieto järkytti poikiani ehkä kaikkein eniten, ja tuskin heidän tuskaansa helpotti, kun kerroin katoamistempun olevan niin hurja, että kun menee illalla nukkumaan, aamulla herätessä ainakin puoli senttiä meisselistä on hävinnyt. Lukuun ottamatta niitä tuiki harvinaisia aamuja, jolloin sattuu olemaan aamuerektio, mutta onneksi siitäkin vaivasta pääsee eroon käden käänteessä.
Sen pituinen se.

X