Teksti:
Juha Vuorinen

Viime päivien koiralenkeillämme olemme ihmetelleet Pohjois-Afrikan rannikolta puskevaa kellertävää ilmapatjaa. Kyse on la calimasta, Saharan alueella kehittyvästä lämpimästä tuulesta, jonka samean kellertävä väri johtuu sen sisältämästä hiekkamaisesta pölystä. Vaimoni mielestä ilmestys vaikuttaa siltä kuin kusinen maailmanloppu vyöryisi vetten yli Andalusiaan. Pidän viittausta maailmaloppuun hieman yliampuvana, sillä luin juuri, kuinka eräs amerikkalainen sotilasasiantuntija arvioi, että jos Vladimir Putin sähläisi oikein kunnolla ydinasenappuloittensa kanssa, pahimmassa tapauksessa koko ihmiskunta voisi tuhoutua.

Aihe jäi säteilemään niin voimakkaana välillemme, että kohta kolmekymmentä vuotta kirjailijan kainaloisena kärvistellyt rouvani yritti tyrkätä minut Välimeren syvään päähän muistuttamalla Yhdysvaltain presidentin Joe Bideninkin maalailleen yhtä pirullista kuvaa ihmiskuntaa uhkaavasta Harmageddonista. Raamatun Ilmestyskirjaa leppoisana iltalukemisenaan selaavat tietävät, että termiä käytetään kuvaamaan sitä vihonviimeistä taistelua, joka nykykielelle posautettuna olisi juuri maailmanloppu.

Puolisoni villitsemänä ryhdyin kehittelemään tulevaisuudenkuvaa, jossa Jumala äärettömässä viisaudessaan päättäisikin, että nyt tuo vitun jatkuva maapallon ydinaseilla pompottelu saa riittää, ja jumalatonta valtaansa käyttäen panisi atomiaseet laulamaan sitä viimeistä virttä. Vaimoni piti visiotani, jos ei nyt sairaana, niin ainakin karmaisevana. Takerruin oitis sanaan karma ja ryhdyin runoilemaan, miten heti taivasten valtakuntaan päädyttyäni etsisin käsiini juuri henkimaailmaan siirtyneen kahdeksan miljardin sielun joukosta Vladimir Putinin. Vastoin siippani arvausta en suinkaan täräyttäisi tuota pikku-ukkoa oikein kunnolla kuonoon, sillä juurihan koko ihmiskunta olisi saanut lyhyeksi jääneen elämänsä pituisen läksyn siitä, mitä väkivaltaan turvautumisesta seuraa. Puolikaljuun päähän läpsyteltyjen litsarien sijaan kiljuisin hänen pieniin korviinsa, kuinka hänen temppujensa takia uuden kirjani lähes valmis käsikirjoitus oli päätynyt paperinkeräykseen. Kas kun olin Venäjän Ukrainaan ryysäämisen jälkeen joutunut kirjoittamaan lähes valmiin opukseni uudestaan, koska siinä edellisessä versiossa konnanrooli oli uskottu venäläiselle oligarkille ja tämän pojalle. Helmikuun 24. päivän jälkeen olin tajunnut, että ehkei venäläisiä oligarkkeja olisi ainakaan elossa enää kirjan julkaisun aikaan, ja siksi päädyin vaihtamaan uudeksi päähenkilöksi azerbaidzhanilaisen miljardöörin.

Mutta kesken kiihkeimmän Putinin läksytyksen Pyhä Pietari pöllähtäisi yhtäkkiä yhtenä hiekkamyrskynä paikalle, tarraisi minua käsivarresta ja sihahtaisi korvaani, kuinka itsekäs paskiainen olen, kun mietin tällaisessa tragediassa vain omaa kirjaani. Sitten hän lähtisi retuuttamaan minua kohti suurta porttia, jonka takana olisivat jo odottelemassa Venäjän entinen presidentti Dmitri Medvedev, ulkoministeriön tiedottaja Maria Zaharova sekä puolustusministeri Sergei Shoigu. Portissa olisi valtava Boris Jeltsinin kuva ja teksti: Tervetuloa juoppojen helvettiin!

Ihmettelisin hetken kylttiä ja kysyisin, mikä helvetti on juoppojen helvetti. Pyhä Pietari paljastaisi, että se onkin sellainen manala, jossa tarjotaan ainoastaan hornan kattilasta tiputeltua venäläistä votkaa, josta ei tule humalaan mutta josta saa aivan saatanan karmean kankkusen. Tässä kohtaa tietysti reklamoisin, miksi minua, ryyppäämisen lopettanutta haurasta suomalaista lyyrikkoa ollaan tyrkkimässä jonnekin juoppojen helvettiin. Pyhä Pietari silmäilisi minua nyt vieläkin tarkemmin ja kysyisi:
– Mikäs sen sinun esikoiskirjasi nimi olikaan?

X