Rinnettä ylös, ja alas

Jaa kaverilleTilaa Seura

Nykyään pääministerin tehtävä on julkisena tikkatauluna olemista. Kysykää vaikka Aleksander Stubbilta. Ihmettelenkin, miksi yksikään täysillä päillä varusteltu puolue hinkuu maan suurimmaksi puolueeksi.

Heitän kuin uunituorein ex-pääministeri omistajaohjausministerinsä bussin alle esimerkiksi julman nimilistan, joka todistaa, ettei pääministerin paikalta ole enää vuosiin noustu ainakaan valtiollisissa tehtävissä ylöspäin. Aikarattaita pitää nimittäin raksutella peräti 37 vuotta taaksepäin ennen kuin päästään Mauno Koivistoon, joka vaihtoi valtioneuvoston linnan presidentinlinnaan. Ennen Manun seuraajaa Ahtisaarta Suomessa kolisteltiinkin yli 60 vuoden ajan pääministeri-presidenttiputkessa, jos jätetään huomiotta Mannerheimin reilun puolentoista vuoden piipahdus presidentin pallilla. Mutta marsalkat mainitaankin ihan omissa sarjoissaan.

Seurasin Antti Rinteen bussin syöksyä aktiivisesti Twitterissä ja tulin laukoneeksi siellä yhden valheenkin, kun joku kysyi, oliko Rinne lyhimpään pääministerinä. Itse täräytin totena, että vuoden 2003 Jäätteenmäen pikavisiitti olisi ollut lyhin, mutta voi keskustapuolue sentään, miten väärässä olinkaan! Jätteenmäellähän olikin vasta neljänneksi pätkin pääministerin ura. Ennätys menee eräälle toiselle Antille vuodelta 1944, kun pääministeri Hackzell sairastui ja hänen johtamansa hallituksen pituudeksi kertyi vain 44 päivää.

Toinen havainto 2000-luvun pääministerin paikan viimaisuudesta on, että viimeisen kokonaisen pääministerikauden istui Paavo Lipponen kakkosensa päällä vuosina 1999–2003. Sen jälkeen yksikään pääministeri ei ole pysynyt pallillaan koko kautta. Lähimpänä oli Juha Sipilä, joka kuitenkin kipitti kalkkiviivoilla oma-aloitteisesti viemään hallituksensa eropyynnön Mäntyniemeen. Tässä on se Sipilän ja Rinteen eroilmoitusten harvenevan hiuksenhieno ero.

Rinteen kujanjuoksun aikana suomalaisille tarjottiin netin välityksellä oviliveksi kutsuttua seurantaa eri tiedotusvälineiden edustajien palellessa milloin aution Kesärannan, valtioneuvoston linnan porttikongin tai keskustan puoluetoimiston tuulikaapin edessä ja lopulta vielä Ympyrätalon nurkalla odottamassa dramatiikkaa lipova kieli pitkällä uutisia. Oma lukunsa oli partiointi eduskuntatalon ryhmähuoneiden suljettujen ovien edessä. Itsekin niitä seuranneena täytyy nostaa hattua politiikan toimittajien kusirakon koolle, tai sitten jokaisella oli Tena kalsareihinsa tällättynä. Lohdutuksena voin todeta, että oven molemmin puolin oli sitten yhtä kusiset paikat.

Olen aikaisemminkin tunnustanut kuuluvani siihen saapumiserään, joka pentuna kuvitteli presidentin tarkoittavan samaa kuin Kekkonen. Urkin jälkeen presidentin hirmuvalta on valunut Suomessakin pressa pressalta yhä enemmän valtioneuvoston käsiin, ja nykyään ylintä päätäntävaltaa käyttääkin pääministeri presidentin sijaan.

Helpolla nimitestillä voi muuten selvittää, kuka vallan valtikkaa kulloinkin kourassaan heiluttaa. Kukaan ei tiedä Saksan presidentin nimeä, mutta kaikki tuntevat maan liittokanslerin, Angela Merkelin. Päinvastainen esimerkki löytyy Ranskasta, jonka pääministeristä kenelläkään ei ole edes juuri uunista reväistyn patongin hajua, mutta kaikki tunnistavat presidentti Emmanuel Macronin ja monet hänen vaimonsakin. Mutta olipa vallankahvassa sitten pääministeri, presidentti, kuningas tai keisari, toivottavaa on, että hän on ottanut tehtävänsä vastaan hoitaakseen yhteisiä asioita eikä saadakseen valtaa.

Oma tapauksensa on sitten Venäjä, jossa pääministerin paikka on eräänlainen mittatilaustyö ainakin niin kauan kuin hieman alle 170-senttinen Vladimir Putin on vallassa. 163-senttinen Dmitri Medvedev on kuin luotu kulkemaan presidentin kyljessä. Mutta osataan sitä rapakon toisellakin puolen tehdä mittatikusta asiaa, sillä presidentti Donald Trumpin henkilääkäreiden mukaan yli seitsemänkymppinen mies on yhtäkkiä kasvaa humahtanut muutaman sentin yli 190-senttiseksi roikaleeksi. Todelliseksi kasvun syyksi väitetään, ettei lääkäreillä ollut muuta keinoa kuin venyttää Trumpin pituutta, jotta ukon painoindeksi saatiin pysymään hälytysrajan alapuolella.

Varsinkin sosiaalisessa mediassa monet vertasivat Rinteen toimintaa juuri Trumpin tempauksiin. Ihan sille tielle en sentään lähtisi, mutta sen sijaan Yhdysvallat, Britannia ja Venäjä voisivat ottaa mallia suomalaisesta parlamentarismista. Täällä ei paskanjauhajia katsella, vaan hekin joutuvat katsomaan oviliveä. Ja kuinka se ovi aukeaa, ja menee kiinni.

Mielestäni tätä suomalaista mielenlaatua kuvaa hyvin 1800-luvulla vaikuttaneen saksalaisen filosofin Friedrich Nietzschen sanat: ”Minua ei niinkään järkytä se, että valehtelit minulle, vaan se, etten enää usko sinua.”

MAINOS Nyt saat ilmaisen tutustumiskuukauden Storytelin palveluun, jossa on tarjolla ensimmäinen kausi Storytel Original -sarjasta Vuorisen vieraana sekä uutuutena koko Kristian-sarja äänikirjoina plus kaksi muuta uutuutta! Palveluun pääset tästä.

X