Säästöporsaita isän oomme kaikki

Jaa artikkeliTilaa Seura

Tulevana suvena jo kolmas neljästä lapsestani hyppää täysi-ikäisten karsinan puolelle. Kohta siis paitsi sydämeni myös perheeni on pieninä palasina maailmalla. Tosin en minä oikeasti heidän peräänsä itke, sillä näin se elämä etenee, ja ovathan he aina sydämessäni. Ja välillä myös lompakossani muinakin kuin vain suloisina tarrakuvina. Lähinnä yritän hillitä itseäni, etten ohjailisi heitä liiaksi minun mielestäni viisaisiin opiskelu- ja työpaikkoihin, vaan kannustaisin heitä mieluummin tielle, jollaista olen itsekin kulkenut. Jos ei ole sopivaa polkua löytynyt, olen polkenut sen itse.

Espanjassa asuessamme toisen poikani luokalla vieraili yliopiston edustaja, joka oli onnistunut puhumaan poikani pään pyörryksiin liiketalouden opiskelusta ja satumaisista tuloista. Suomeen palattuamme poikani mieli on alkanut muuttua, eikä bisnesmiehen elämä enää tunnukaan niin hohdokkaalta. Kysyin, mitä hän haluaisi opiskella, jos just nyt pitäisi päättää. Homma horjahtaisi kuulemma filmipuolelle, joka sekään ei olisi huono valinta, sillä hän on opiskellut alaa jo kolme vuotta. Suosittelin kuitenkin kuuntelemaan sydäntään ja menemään sen mukaan.

Mutta oli se kauppakorkeakoulun edustaja jotain viheliäistä onnistunut istuttamaan poikani päähän, sillä tulevaisuuden Tarantinoni epäili saavansa elokuva-alalta niin huonoa palkkaa, ettei sillä eläisi. Tarjosin hänelle tuottajaksi ryhtymistä. Siihenkin pojallani oli vastaväite valmiina: hänellä ei olisi varoja tuottaa mitään. Ehdotin, että mitä jos pappa vähän jelppaisi alkuun, mutta sekin idea sai nyrkistä leukaansa. Hän ei haluaisi jäädä kiitollisuudenvelkaan kenellekään, vaan aikoisi tehdä asiat kuten minä. Nyhjäisisi tyhjästä. Siispä kerroin hänelle, mitä se tarkoittaa käytännössä.

Olen aina ollut korkeanpaikankammoinen, mutta koska eräänä vuonna oli tyrkyllä vain yksi ainoa kesätyöpaikka, päädyin tuona suvena naputtelemaan kattoremontteja. Eikä se ollut mitään kesämokkien savupiipunjuurien tilkitsemistä, vaan vanhoihin heinälatoihin peltikattojen rakentamista. En tuolloin vielä painanut kolmenumeroista kilomäärää, mutta pitkänä kloppina en ollut mikään keijukaan, joten eniten minua arvelutti kavuta vanhoille pärekatoille. Aina minua kuitenkin rauhoiteltiin samalla värssyllä. Tämä on heinälato. Jos sujahdat katosta läpi, pudotus on pehmeä. Se oli kauniisti valehdeltu, sillä 90 prosenttia kattotöistä tehtiin juuri ennen heinäntekoaikaa. Alla odotti aivastuttavan ihanan heinäkasan sijaan joko massiivinen lankku- tai betonilattia. Käykääpä itse katsomassa perinteistä heinälatoa. Sen harjakorkeus huitelee noin kymmenessä metrissä. Tekisikö mieli hypätä uimastadionin kymmenen metrin hyppytornista tasajalkaa laatoitukselle? Ei minunkaan. Mutta niin vain suostuin hommaan, ja turvaköysikin kaivettiin esiin vasta kun olin naulaamassa viimeistä peltiä paikoilleen. Sen verran urakoitsijalla oli sentään vintillään valoja päällä, että hän ymmärsi minun valuvan kuin kaatosade jyrkältä peltikatolta, ellei minua olisi narutettu johonkin lepikkoon kiinni.

Kerroin myös toisesta työurani alkupään hommasta. Kirjojen myynnistä, enkä nyt tarkoita omiani, vaan 80-luvun puolivälissä kiertelin kaupustelemassa ovelta ovelle kaikenlaisia tietokirjasarjoja. Nykyään jännintä tuossa hommassa olisi, kuinkahan moneen Subutex-soluasuntoon sitä mahtaisi yhden työpäivän aikana päätyä.

Äitinsä mielestä tästä pojasta pitäisi tulla joko lastenlääkäri tai lastenhoitaja, sillä naperot ihastuvat aina juuri tähän poikaamme. Toki on olemassa vielä sellainenkin vaihtoehto, jossa yhdistyisivät isän kesätyöhistoria, äidin haaveet sekä raaka bisnes. Että hänestä tulisikin lastentarhojen kattourakoitsija, joka huutelee kesätyöntekijälleen jalat tukevasti maassa, että jos putoat, niin yritä nyt edes osua tuohon hiekkalaatikkoon.

MAINOS Nyt olisi tyrkyllä kuukauden maksuton tutustuminen Supla+ palveluun, josta löytyy yksinoikeudella mm. V- ja W-tyylillä kaikki viisi kautta! Käytä koodia vuorinen2020 täällä

X