Sähköinen tunnelma tuvassa

Tunnelma perheessämme sähköistyi joulukuun alussa, kun tenttasin laskupinojemme päällä istuvalta vaimoltani, että eihän meidän johdoissamme vain virtaa sitä kauhuotsikoissa välähdellyttä pörssisähköä. Kainaloiseni rauhoitteli minua, että meillä virtaa vain kiinteähintaista sähköä, mutta kävi vielä varmuuden vuoksi tarkistamassa, että meillä tosiaankin oli jokin mahdottoman nuuka Tarkka-sähkösopimus.

Vaikka luotankin vaimooni kuin Vuoriseen, halusin vielä varmistaa, että kyseessä oli todellakin jokin maailman akkunapaan sidottu kiinteähintainen sähkösopimus. No eipä ollut, vaan tasan tarkkaan sitä perkeleen arvokasta pörssisähköä, ja kun vielä ymmärsin ladata perheemme sähkönkulutuksesta kertovan, lähes reaaliaikaisen sovelluksen, pörssiromahdin ajassa vajaat kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin asuimme Maltalla ja ihmettelimme postilootaamme epäsäännöllisen säännöllisesti kolahtaneita hirviöhintaisia sähkölaskuja.

Silloista laskujännitystäni laimensi muutaman ampeerin verran koulun pihalla käymäni keskustelu juuri Maltalle muuttaneen perheenisän kanssa, joka kysyi silmät vitutuksesta verestäen, miten hänen ensimmäisen kuukauden sähkölaskunsa saattoi olla kolme ja puoli tonnia. Itsekin pidin sitä kovana, mutta en enää sen jälkeen, kun kuulin hänen vuokraisäntänsä vaatimuksen. Taloon kuuluneen valtavan ulkouima-altaan lämmitystä ei saanut edes hirmuhelteillä kytkeä pois päältä.

Mutta nyt nämä only in Malta -muistot ovat osin meidänkin arkipäiväämme, sillä olemme naimisissa kahden viikon ajan vanhassa sopimuksessamme, ja minuakin odottaa tammikuussa nelinumeroinen sähkölasku. Olisin päässyt sopimuksesta eroon vaikka heti, mutta en halunnut toistaa tuttavani virhettä. Sähköyhtiö oli tarjoutunut irtisanomaan hänenkin pörssisähkösopimuksensa välittömästi, mutta vaihtokaupassa piti raapaista nimi kahden vuoden määräaikaiseen sopimukseen, jossa kiinteä hinta on toki paljon vähemmän kuin 1,20 euroa kilowattitunnilta, kuten se pahimmillaan voi olla, mutta silti moninkertainen normaalimpiin sähköhintoihin nähden. Ne 730 vuorokautta käyvät hänelle kalliiksi, ja kun siihen päälle vielä lätkäistään viisinkertaiset kuukausittain toistuvat perusmaksut, niin eipä voi kuin ajatella sitä vanhaa kiinalaista sananlaskua, että osta silloin kun veri virtaa kaduilla. Tai jos asiaa katsoo sähköyhtiön näkökulmasta, niin ostamisen tilalle tulisi vaihtaa sanaksi ”myydä”. Minusta olisi aivan perusteltua, että tällaisia sopimuksia kauppaavat yhtiöt antaisivat sähkökuseen joutuneille ihmisille kaupan päälle taskupeilin, jotta jokainen saisi omin silmin tarkistaa, kuka on tällä kertaa vetämässä heitä perseeseen.

Sähköllä rahastaminen ei ole ollut viime aikoina ainoa elämääni ihmetyttänyt asia, vaan ehkä vieläkin enemmän olen hämmästellyt Pohjois-Pohjanmaalta kantautuneita uutisia. Facebookissa jotkut koronaan sairastuneet perheet ovat toivottaneet kaikki halukkaat tervetulleiksi kylään. Etunenässä ne, jotka haluaisivat saada todella helposti koronapassin. Minä en ottanut tuollaisesta toiminnasta sen paremmin hernettä kuin tikkuakaan nenään, vaan ajattelin sitä vähän vastaavanlaisena ilmoituksena kuin jos jonkun kännissä pahapäiseksi tiedetyn miehen vaimo kirjoittaisi seuraavasti sosiaaliseen mediaan: ”Pantiin justiinsa kinkku uuniin ja ukko alko ottaa joululoman kunniaksi ite keittelemäänsä pontikkaa. Tossa se ny pyörii tuvassa pistooli käressä ja tähtäilee tota kinkkua. Notta tulkeehan poikkeemaan, jos vaan omilta kinkunpaistoiltanne kerkiätte.”