Salaisuus hännän alla

Jos on perheemme ruokakippovahvuuteen liittyneestä koiranpennusta seurannut paljon iloa, on siitä ihanuudesta satanut somesta vähän vastenmielisyyttäkin. Kun räpsäisin Instagramiin kuvan Hilmasta, joka oli sammunut anastamansa lenkkari suussaan omaan koppaansa, niin eikös joku vihalinko syöksynyt vaahtoamaan, miksi olin tunkenut sen tohvelin väkisin pentuparan suuhun, ja hakkasi vielä loppuun capslock-nappi pohjassa, että pennun pitää saada nukkua rauhassa. Uupui vain se viimeinen pikaliimapisara, että kiihkoilija olisi vielä väittänyt minun liimanneen Hilman silmäripset yhteen, jotta sain hänet näyttämään oikeasti nukkuvalta.

Toinen vähän vastaavanlainen kotieläimeeni sekaantuja pillastui, kun vaimoni nappasi lumi-infernon aikana kuvan hankeen pissavasta Hilmasta. Paksussa nietoksessa Hilma joutui tekemään tarpeensa suorin jaloin, jottei hänen herkkä pimpsansa olisi hipaissut jääkylmää hankea, ja eihän sellainen peli vetele neljä kuukautta vanhalle vuhvulle. Tästä sain seuraavanlaiset jäiset pyyhkeet: ”Kuka vie koiransa umpihankeen kuselle?” Ehkä joillain koiranomistajilla on tapana heittää pentukoiransa komeassa kaaressa kauas upottavaan hankeen ja huutaa perään, että ulostas ny että päästään meneen, mutta meille siunaantui niin hieno lady, että hän haluaa ihan itse tehdä tarpeensa mahdollisimman kauas omilta kulkureiteiltään. Vastasin pillastujalle kohteliaasti, ettei Hilma suostu istumaan pytyllä.

Edellinen vuhvelomme oli muhkea uros, jonka ulkoiluttaminen oli kakkahätähuumorista leipänsä päkistävälle aina eräänlainen työmatka. Reilun kymmenen vuoden ajan sain seurata ringside-paikalta, kuinka jokaista vastaan tulevaa peräaukkoa piti ainakin haistaa, joissain tapauksissa myös maistaa. Mahdollisten tahallisten väärinkäsitysten vuoksi tarkennan, että vain koirien. Hilmaa ei ainakaan vielä kiinnosta muiden kuin hänen ikioman pyllynsä tuoksut. Vaimoni jäikin pohtimaan, mistä moinen oikeasti mahtaa johtua. Kerroin hänelle kauneimman koskaan kuulemani teorian, mikä siellä hauvan hännän alla todellisuudessa kiinnostaa.

Egyptissä, Djoserin pyramidissa, järjestettiin tuhansia vuosia sitten koirien konferenssi, jonne saapui edustaja kaikista maailman koiraroduista sekä niiden cocktaileista. Kivinen koirankoppi oli siis harjaansa myöten täynnä jos jonkinlaista läähättäjää. Kun kerran muinaisessa Egyptissä oltiin, niin eihän siellä mitkään ilmastointilaitteet hurisseet, vaan koko kivikolmio oli kuuma kuin pätsi, joten jokainen vieras jätti turkkinsa narikkaan, jotta olisi vilpoisampi haukkua esityslistalla olevia asioita.

Itseoikeutetusti ensimmäisenä aiheena olivat kissojen aivan liian prameat oikeudet Egyptissä. Pohdittiin, miksi kissan tappaneelle ihmiselle saatettiin antaa kuolemanrangaistus ja miksi ensimmäisenä piti pelastaa talon katti, jos torppa syttyi palamaan. Puhumattakaan, että merkkinä suunnattomasta surusta kotiväki ajeli itseltään kulmakarvat helvettiin, kun perheen mirri kuoli.

Egyptiläiset kisut olivat saaneet vihiä moisesta mollauskokouksesta, joten he hyökkäsivät kokouspaikalle kuin Trumpin yllyttämät avohoitopotilaat loppiaisena Capitol-kukkulalle, ja täysi kaaoshan siitäkin syntyi. Toisin kuin ne kongressiedustajat ja senaattorit, koirat eivät luikkineet pakoon, vaan yhtenä laumana narikkaan ja sieltä kulmahampaat esillä kissojen perään. Mutta koska viha oli sumentanut koirien silmät, ne eivät enää nähneet naulakkoa rotseilta, vaan jokainen oli riuhtaissut vain ensimmäisen tassuunsa tarttuneen turkin niskaansa.

Tämän muinaisegyptiläisen anarkian takia vielä tänäkin päivänä koirat työntävät kuononsa toistensa hännän alle, mutta eivät suinkaan haistaakseen peräreikää, vaan geeneissään kulkevan vietin vuoksi. Ne vain yrittävät epätoivoisesti tarkistaa, löytyisiköhän tästä tai tuosta vastaantulijasta sitä esi-isäni kauan sitten kadottamaa narikkalappua, että näkisin edes vilaukselta, millainen turkki mulla oikeasti kuuluisi olla päälläni.