Sanomattakin selvää

Jaa kaverilleTilaa Seura

Docventuresin historian koskettavimmaksi dokumenttielokuvaksi sanottu The Work kouraisi minua syvältä. Kalifornialaisessa Folsomin vankilassa järjestetyssä neljäpäiväisessä ryhmäterapiassa miehet muurin molemmilta puolilta kävivät läpi elämäänsä ja pohtivat kyvyttömyyttään ilmaista tunteitaan.

Elokuvan nähtyäni koin jollain tavalla jopa siunauksena, että olin joutunut elämään pikkupojasta asti ilman isää. En ollut aiemmin tajunnut, miten monen miehen surullisen kujanjuoksun lähtölaukauksena onkaan ollut hirvittävä tarve näyttää isälleen ja olla jotain, mihin rahkeet eivät riittäneetkään. Niin moni mies on poikasena yrittänyt astua saappaisiin, joita ei ole hänelle tarkoitettu ja jotka vääriin jalkoihin vedettynä puristavat miehestä kuin miehestä ihan vääränlaiset mehut esiin.

Monilla ikäpolveni miehillä on sellainen isä, jolle avoin tunteiden osoittaminen on sertifikaatti heikkoudesta. Itse olen kasvanut ympäristössä, jossa halaaminen on kuulunut päivään jokaiseen – ja yhdessä vaiheessa elämääni jouduin kaulailemaan myös ihan vain pystyssä pysyäkseni.

Välimeren kulttuurin syliin sulin heti, sillä täällä halaaminen on tärkeä osa arkea. Sen sijaan Suomessa saattaa halatessa tulla sylin sijaan kylki vastaan, mutta tiedän, että tällöin vastakappaleella on suojat pystyssä itseään, ei minua varten. Halaushan paljastaa ihmisestä paljon enemmän kuin vaikka machomainen kättely, jolla yritetään otsasuonet pullollaan puristaa käteltävän rystysiä ovaalin muotoisiksi. Olenkin pohtinut, muovailiko naisenergian täyteinen lapsuus minusta tällaisen helvetin halinallen. Älköön nyt kukaan rakkaista miespuolisista ystävistäni mieltään pahoittako, kun paljastan toisinaan nauttineeni tilanteesta, jossa karhunrutistukseni on vienyt vastakappaleen kovin kauas omalta turvallisuusalueeltaan. Arvelen sen olevan jonkinlainen kotikasvatuksen koskemattomuudesta johtuva perisuomalainen ja äijäkulttuuriin liittyvä kammo, että seuraava steppi halaukseni vastaan panemisesta olisi paneminen. En ole viitsinyt edes vitsinä kokeilla, mitä tapahtuisi, jos leikilläni sanoisin halittavalleni, ettei meidän tarvitse mennä vielä tämän pitemmälle, vaan voisimme ihan rauhassa odotella sopivaa hetkeä, jolloin voimme turvallisin mielin rusauttaa suhteemme myös fyysiselle tasolle. Vakavasti kirjoitettuna: onhan sellainen elämä kovin kalvavaa, jos pitää kätkeä tunteensa ja osoittaa miehisyytensä ryypäten ja remuten.

17 vuotta sitten tapasin erään šamaanin. En suinkaan varannut aikaa millekään selvänäkijälle, vaan satuimme esiintymään samassa tilaisuudessa. Huolimatta isosta ikäerostamme välillemme muodostui yhteys, jollaista en ollut kokenut koskaan aiemmin. Tietämättä mitään elämästäni hän alkoi luetella kipukohtia, joita olin parhaani mukaan yrittänyt hörppiä piiloon. Hän lausui ääneen asioita, joita en ollut saanut kaottua ulos, koska ne olivat aina jämähtäneet palaksi kurkkuuni. Näin jälkikäteen tajuan hänen puhuneen juuri siitä, mikä vaivaa niin monia muitakin suomalaisia miehiä. Kyvystä surra ja kohdata toiset ihmiset todellisella tunnetasolla. Niin kauan kuin tunteitaan vain patoaa, täyttää mielessään patojärveäkin suurempaa sammiota, jota on mahdotonta enää juoda selväksi. Miksi sitten kutsun itsestäänselvyyksien ääneen sanojaa šamaaniksi? Hän ei tiennyt mitään isättömyydestäni tai isäni kohtalosta, mutta julisti minun olevan se, joka tulee katkaisemaan sukupolvien pituisen ketjun.

The Work -dokumentissa yhtenä terapian keinona oli sanoa ääneen sanat, jotka haluaisi sanoa omalle isälleen. Se oli erinomainen harjoitus. Nykyisellä elämänkokemuksellani minä sanoisin: ”Musta tuntuu faijakulta, että me tehtiin se sittenkin yhdessä. En halunnut menettää sitä, minkä sinä menetit. Ja katkesihan se. Lopulta.”

MAINOS Tämän kolumnin lukijat saavat koodilla VIHDOINKINPUHDASVUORINEN 15 % alennuksen Puhdistamon Tripla Magnesiumista, joka löystyttää masun sijaan kireimmätkin hermot. Tästä kauppaan!

X