Sekaisin tanskalaisesta appiukosta
Aika lentää kuin lomalento siivillä. Nyt myös nuorempi tyttäreni on suorittanut suomalaista lukiota vastaavan tutkinnon ja painanut valkolakin sijaan päähänsä neliön mallisen tupsulakin ja pukeutunut viittaan. Kun näin American Pie -elokuvista tutun hattusateen ihan livenä, kyyneleet eivät virranneet kreisikomedialle nauramisesta, vaan silkasta liikutuksesta.
Tyttäreni sanoikin tyhjentävästi, että tämä hänen koulunsa päättyminen taisi olla meille vanhemmille kovempi paikka kuin hänelle itselleen. Turha siihen koulutien päähän oli poikkiteloinkaan asettua, sillä ainakin minulla alkoi filminauhana vilistää muistoja hänen koko koulupolustaan. Kaivelin vanhoja päiväkirjamerkintöjäni ja löysin muistoja reissulta, jolla olimme päättäneet katkaista talvisen Aapisen tavaamisen piipahtamalla hiihtolomaviikolla Kanarialla.
Aloitimme matkan kuten kunnon seuramatka kuuluukin aloittaa: osallistumalla yhteiseen tervetulotilaisuuteen. Siellä saimme kivuttomasti tutustua muihin hotellin suomalaisiin sekä siemaista muovimukeista laihaa sangriaa ja ympyröidä jokaiselle jaettuun karttaan, missä sijaitsevat minimarket, uima-allas, taksitolppa ja lääkäri. Juuri tässä järjestyksessä.
Tuossa tilaisuudessa tapahtui kuitenkin jotain, mikä on jäänyt jauhamaan päähäni kuin viallinen VHS-nauha. Eräs tennissukkasandaalimies nimittäin kuvasi videokamerallaan oppaan koko luennon. Rainaan tarttui siis myös tieto vesijohtoveden juomakelvottomuudesta ja se ettei aurinkotuoleja saanut käydä varaamassa aamuyöllä. Paksun lompsan arvoinen tieto oli sekin, missä sijaitsivat lomakohteen taskuvarkaiden top-10-iskupaikat.
Sellainen infopaketti on jo itsessäänkin kotivideona klassikkokamaa, mutta aina kun opas piti pienenkin tauon, tuo turistirantojen tarantino kääntyi kuin junaopastin kuvaamaan vaimonsa sylissä ollutta tytärtään. Itse asiassa tenavan taltioiminen jatkui koko viikon. Sipsuttipa hän sitten kadulla, söipä hän hotellin ravintolassa, kahlasipa hän altaassa, jonottipa hän lasten leikkipaikassa liukumäkeen tai nukkuipa hän rattaissaan – aina kamera surisi. En ollut suinkaan ainoa joka ihmetteli tätä 24/7 jauhanutta valvontakamerointia, sillä loman häntäpäässä joku suomalaismies tämän tulevan filmitähden taltioinnin nähdessään tuhahti: ”Vitun päivänsäde.” Samalla ymmärsin, että me vanhemmat saatamme omalla käytöksellämme lokeroida silmäteriämme kategorioihin, joihin he eivät itse välttämättä haluaisi kuulua.
Matkan ainoa muistijälki ei suinkaan ollut tämä suomalaisisä, jonka oikean silmän ympärille videokameran etsin jätti ruskettumattoman renkaan, vaan mieleen painui myös yksi aidon viikingin näköinen tanskalainen jättiläinen. Vaikka miehen järkälemäisessä vartalossa riitti ihmettelemisen aihetta, silti yksi tietty yksityiskohta hänessä anasti kaiken huomioni. Hänen otsansa laskeutui kuin liukumäki pensasmaisten kulmakarvojen harjalle ja pakotti miettimään, jättääkö tuollainen kallonmalli tarpeeksi tilaa aivoille.
Tutustuin häneen erilaisissa tapahtumissa, sillä hän osallistui kaikkiin mahdollisiin hotellin järjestämiin joukkuepeliaktiviteetteihin. Hän pelasi jokaisessa jalkapalloturnauksessa ja hakkasi kuin mieltä vailla lentopalloa aina kun verkon taakse ilmestyi yksikin ihminen, oli vastustaja sitten aikuinen tai lapsi. Jo ensimmäisessä jalkapallo-ottelussaan hän sai vaihtopenkillä salaisesti kuiskitun lempinimen: Psyko. Ei hän kenenkään kimppuun käynyt, mutta esimerkiksi yhden pari tuntia kestäneen hikisen turnauksen jälkeen hän ilmoitti, että hänen on vielä ihan pakko päästä juoksemaan palauttavana treeninä yli 30 asteen helteessä seitsemän kilometrin matka Playa del Inglésiin ja takaisin. Kun hän kaiken kukkuraksi tunnusti perhehotellin leikkikentällä, ettei hän ikinä halua hävitä, niin eiköhän kyse ollut pikemminkin tosiasian toteamisesta kuin mistään pahantahtoisesta nimittelystä.
Miten tyttäreni valmistuminen liittyy millään tavalla johonkin toistakymmentä vuotta sitten tapaamaani urheiluhulluun tanskalaiseen goljattiin? Tämän Psykon poika oli saman ikäinen kuin tyttäreni, joka aloittaa ensi syksynä jatko-opiskelut Tanskassa. Jos kohtalonkellot oikein kumajavat, niin on olemassa pienen pieni riski, etten tulevaisuudessa olekaan enää ainoa kivitalon kokoinen sekopää tyttäreni elämässä, vaan häneen saattaa hyvinkin päteä sanonta ”millainen isä, sellainen appiukko”. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Psykon poika oli onneksensa perinyt äitinsä kallonmallin.