Somehauva Hilma
Arman Alizad kirjoitti Twitteriin sattuvan dialoginpätkän otsikolla ”Nykyaika kahdessa lauseessa”.
Kysyjä: ”Oletko tehnyt aina kaiken väärin?”
Vastaaja: ”En ennen somea.”
Oliko vain sattumaa vai tarkoin tähdätty kannanotto, että Alizad julkaisi tviittinsä samaan aikaan, kun Twitter sylki kuin La Palman saarella sijaitseva Cumbre Vieja -vuori tulikivisiä mielipiteitä ilmoille laulaja Chisun kerrottua syyllistyneensä kulttuurilliseen omimiseen käyttäessään pikkulettejä yhdessä Vain elämää -sarjan jaksossa. Ripeästi luettuna asian ei pitänyt hetkauttaa minua vastapuoleen eikä toiseen, sillä olen vuollut nuoremman ja nyt jo 21-vuotiaan tyttäreni syntymästä saakka päälakeni patakaljuksi, mutta toisaalta ei minunkaan kampaukseni aivan synnitön ole. Päässäni nimittäin rehotti vielä 90-luvun alkupuolella tukkaa kuin nuorella Mikko Kuustosella, ja takaraivoani kiristikin monen vuoden ajan paksu poninhäntä. Oliko se eläimellistä omimista, siihen en osaa ottaa kantaa, mutta yhteen Suomen Televisio -ohjelman sketsiin tuuheasta takatukastani palmikoitiin pikkulettien rivistö. Itse en ollut lopputuloksesta riemuissani senkään vuoksi, että kun letit purettiin, koko kuontaloni näytti aivan siltä kuin sitä olisi puristeltu kymmenillä kreppiraudoilla. Näytin monta päivää ruotsalaisen Europe-yhtyeen omistajalta.
Nähtyäni kuvia Chisun tarkoittamista pikkuleteistä, joiden hienompi nimi lienee braids-lettikampaus, tunsin toisenkin piston man boobseissani. Hyvänen aika, minä syntinen saatanan kurjahan olin ostanut nuoremmalle tyttärelleni tismalleen samanlaiset ja vieläpä aidolta afrikkalaiselta naiselta. Emme ole enää vuosiin lapsilomakohteilleet Kanarialla, joten en tiedä, mitä nämä rantapromenadeilla työskennelleet naiset mahtavat nykyään tehdä. Tai pitäisikö kuitenkin sanoa: saavat tehdä.
Chisun tapaus oli taas malliesimerkki siitä, miten hyväntahtoiseksi tarkoitettu ulostulo sosiaalisessa mediassa voi kääntyä itseään vatsaan kuin miekka harakiriä harjoittelevan käsissä. Olenhan itsekin saanut tuoreesti maistaa sitä mainostamalla Kaunokirjallisuuden karvakuonot -podcastsarjaamme. Tosin ei kansa noussut barrikadeille vaan Facebookin automaattiset algoritmit, jotka tulkitsivat minun ja Tuomas Kyrön fanittavan fasismia, kun olimme valinneet viidenneksitoista sarjassamme käsiteltäväksi diktaattoriksi Benito Mussolinin. Siitä saakka Instagram on rajoittanut sivuni näkymistä.
Sitä minäkään en voi kiistää, etteikö noilla somen jättiläisillä olisi kykyä ohjailla ihmisten mielihaluja. Otan tästä haukuttavan hyvän esimerkin. Vajaa vuosi sitten postasin ensimmäisen kuvan Hilma-koirastamme. Kuvassa olin kennelissä pusuttelemassa entisen Viljo-koiramme sukupuusta tipahtaneen pennun kanssa. Sen jälkeen tämä sydäntenmurskain on ollut itseoikeutetusti keskeisessä roolissa myös somessani, mikä on vaikuttanut yllättävän paljon elämääni. Ennen Hilmaakin minut monesti pysäytettiin kadulla tai kaupassa, mutta aina vain juttelemaan jostain kirjastani tai podcastsarjastani. Viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut murahtavan metka muutos. Vähintään kolme neljäsosaa juttusille jääneistä ei ole puolella sanallakaan kysynyt mistään työhöni liittyvästä, vaan kertonut silmät sädehtien tulevansa kovin iloiseksi aina kun näkee Hilmasta kuvan tai lukee hänestä kertovan tarinan. Ja mikä merkillisintä, hämmentävän usein minulla ei ole ollut edes koko koiraa mukanani. Mutta voi hellanlettis sentään, jos Hilma on matkassani, hänen kanssaan halutaan räpsiä kaverikuvia. Eikä tässäkään hauraan itsetuntoni nöyryytyksessä vielä kaikki. Surullisen usein minua on pyydetty siirtymään kuvauksen ajaksi rajattavan kauas Hilmasta.