Sukupuuni rasvaisin oksa
Kuluneen talven aikana olen nähnyt somessa ehkä enemmän kuin koskaan päivityksiä, joissa suomalaiset vannovat kautta hyhmäisen kiven ja jäätyneen kannon, että viettävät seuraavan talven eteläisessä Espanjassa.
Perheellämme on useamman vuoden verran kokemusta andalusialaisesta talvehtimisesta. Partaani näiden helottavien vuosien aikana kertyneen hopeakettumaisen värityksen myötä minusta on alkanut tuntua, että elohopeamittarini on tullut täyteen ainakin näin pitkäkestoista eloa Välimeren rannalla. Todettakoon, ettei meillä enää tämän koulujen kevätlukukauden jälkeen olisikaan mitään pakottavaa syytä majailla Espanjassa.
Toinen ja ihan varteenotettava syy häipyä täältä liittyy kuivuuteen. Maan hitaasti heräävä hallinto on pahasti myöhässä reagoimaan ennennäkemättömästä kuivuudesta seuranneisiin muutoksiin, joten edessä on läjäpäin kansalaisten kannalta ikäviä päätöksiä. Jo nyt makean veden pulan vuoksi monien elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet pystysuoraan eikä neljänkymmenen asteen hellepäivän jälkeen ole mukava mennä suihkuun nostamaan verenpainetta, kun suihkusta puuttuu kokonaan veden paine. Muuttaessani syksyllä 2015 Espanjaan en olisi voinut kuvitella, että muutaman vuoden kuluttua maailman suurimassa oliiviöljyn tuottajamaassa oliiviöljyn hinta kapuaisi kuivuuden vuoksi niin korkeaksi, että pakkauksiin alettaisiin asentaa varashälyttymiä. Sellainen hinta pitää kuitenkin elämisestä pulittaa, kun maata koettelee pahin vesipula sataan vuoteen.
Kolmantena kivenä rantasandaalissa hiertää henkisen ilmapiirin muuttuminen. Vaikka Aurinkorannikko saa valtavasti tuloja turismista, nyt paikallisten mielialat ovat kääntymässä myrskyisemmiksi. Valtavien turistimassojen vyöryessä Costa del Solille asumisen hinta on noussut tavallista palkkatyötä tekeville espanjalaisille sellaiselle kipurajalle, ettei sen ylitse pääsisi enää edes kadunkulmassa lisätienistiä kerjäämällä. Tilanne on alkanut vuolla vähemmän rakkaudellista lovea espanjalaisten ja turistien välille.
Istuskellessani kevättalvella maajussien traktorimarssin takia toista tuntia paikalleen jämähtäneessä jonossa espanjalaisella valtatiellä, minulla oli aikaa miettiä, mitähän hullua sitä seuraavaksi kokeilisi. Kohtalo saattoi tulla Suomesta katsottuna puolitiehen vastaan, sillä siinä jonotellessani puhelimeeni kilahti viesti mahdollisuudesta päästä tutustumaan Alankomaiden alapäässä sijaitsevaan Maastrichtiin.
Siinä, missä Amsterdamia ja Rotterdamia hallitsee suurkaupungeille tyypillinen hektinen ilmapiiri, Maastrichtissa huokuu keskieurooppalaisen huoleton henki. Kaupungin sijainti aivan Belgian ja Saksan kainalossa tarjosi kestouteliaalle mahdollisuuden kurkistella myös rajojen toiselle puolen, ja löysinkin vain puolen tunnin ajomatkan päästä mielenkiintoisen saksalaisen kaupungin. Kaikkein kiinnostavin asia Maas-joen valuma-alueella sijaitsevassa Aachenissa oli sen tuomiokirkkoon haudattu 700-luvulla heilunut Kaarle Suuri, joka oli huhujen mukaan ollut pituudeltaan yli 190-senttinen, mikä siihen aikaan tarkoitti kuninkaallisen kokoista korstoa. Kaikkein hämmentävimmän valtiaaseen liittyvän väitteen mukaan ukko olisi siementänyt niin paljon mukuloita maailmaan, että jokaisen suomalaisenkin sukupuun oksalla ylimmällä olisikin tahmainen pisara tämän hallitsijan tippakannuista.
Mielikuvitusta mylläävistä tarinoista ammentavana minua jäi vieläkin enemmän mietityttämään Kaarlen faijan, frankkien kuninkaan, nimi Pipin Pieni. Tämä ehkä mitättömältä tuntuva tieto sai minut nimittäin pohtimaan, josko en palaisikaan vielä Suomeen, vaan jäisinkin toviksi puolenmatkan krouviin Limburgin provinssiin pohtimaan maailman pieniä ja suuria ihmeitä.