Tanskalainen luokkakokous

Vielä keväällä kuvittelin, että kesäni kovin kokemus tulisi olemaan nuoremman tyttäreni kotoa muutto, mutta kohtalo tukistikin kaljuani ja toppuutteli, että äläpäs nuolaise niitä kaipuun kyyneleitä ennen kuin kaikki tipat ovat tirahtaneet. Rakas Viljo-koiramme pani nimittäin luopumisen palikat aivan uuteen järjestykseen, ja nyt Tuusulan-kotimme pihaan on koira haudattuna.

Tasan kaksi viikkoa Viljon kuolemasta lähdin vielä karkeakarvaisia kyyneliä nieleskellen vaimoni kanssa saattelemaan tytärtämme tanskalaiseen kouluun. Olin taas kerran luottanut miehen suoraviivaiseen logiikkaan ja mittaillut Tanskan karttaa ajattelematta, että lähimpänä opiskelupaikkaa oleva lentokenttä ei välttämättä olisikaan kulkuyhteyksien kannalta se kaikkein nopein ja huokein vaihtoehto. Ei varsinkaan, kun lentokentän autovuokraamon jonossa aloin tavata pienellä präntättyä tekstiä, jossa sanottiin, että tällä hinnalla saisin huristella autolla ainoastaan 90 kilometriä, ja sen jälkeen maksaisin jokaisesta kilometristä hävyttömän hinnan. Oppirahat kuitattuani päätin, etten enää ikinä vuokraa autoa nettipalvelusta, joka lupaa etsiä minulle halvimman autovuokraamon. Tiskille jonottaessa minulle jäi valitettavasti aikaa kopeloida kännykästäni vaihtoehtoisia kulkuväyliä ja viisain vaihtoehto olisi ollut lento Kööpenhaminaan, lentokentällä loikka junaan ja kolkutella sillä lähes suoraan kohteeseen. Onneksi Billundin lentokentän katto oli korkealla, joten vitutuskäyrälläni oli tilaa huidella uusia ennätyslukemia.

Mutta tulipahan tutustuttua tanskalaiseen maaseutuun, ja kun vielä kelikin oli kuin poutapilvillä hunnutettu morsian, niin mikäs siellä Keski-Jyllannissa oli jylistellä menemään. Muutaman kalliiksi käyneen mutkan kautta pääsimme perille majapaikkaan, mutta hetken varausjärjestelmää tutkittuaan virkailija taluttikin meidät ulos ja osoitti vastapäistä rakennusta. Yhden ämmän takia olimme väärässä paikassa. Minun varaamani paikan nimessä olikin kaksi m-kirjainta toisin kuin siinä majatalossa, jonka pihassa seisoimme. Nimet oli valittu yhtä viisaasti kuin aikanaan luokkakokouksemme pitopaikka. Minulla on edelleenkin tallessa hopeasormus, jossa on pelkkä päivämäärä ja teksti: Hesperia. En päässyt lopulta kumpaankaan – luokkakokoukseen hotelli Hesperiaan enkä hoitoon Hesperian psykiatriseen sairaalaan.

Kaiken matkustamisen jälkeen meillä oli kiljuva nälkä. Ravintolaa ei onneksi tarvinnut kaukaa etsiä. Koska olimme syvällä Tanskan maaseudulla, ruokalistat olivat vain tanskaksi. Multiruoka-allergiavammaisena kysyin, voisivatko he valmistaa minulle gluteenittoman, laktoosittoman ja lihattoman annoksen. Tuhti emäntä katsoi minua osaaottavasti, vinkkasi ulko-ovelle ja toivotti: ”Bye bye.” Sillä sekunnilla rakastuin tuossa pienessä kalalle haisevassa kylässä harjoitettavaan huumoriin ja nautin yhden elämäni parhaista kala-annoksista.

Mahtavan aterian jälkeen olikin tarjolla vähän toisenlaista nieleskeltävää, kun lähdimme saattamaan tytärtämme läheiseen kouluun. Hän oli ruksannut toiveekseen oman huoneen, mutta mitä lähemmäs koulua tulimme, sitä enemmän hän alkoi empiä, että ehkä sittenkin olisi ollut viisainta valita yhteishuone jonkun toisen oppilaan kanssa. Tyttäreni on laillani hyvin voimakastahtoinen, eikä hänkään ihan hirveästi kestä vastoinkäymisiä. Vaikka kuinka väänsin istuinlämmittimen nupin kohti Kaakkois-Tanskaa, kylmä rinki perseeni alla pakastui pakastumistaan, sillä en jaksanut uskoa, että enää tässä vaiheessa täyteen varatussa koulussa saisi venkslailtua huoneita.

Mutta joko minun tai tyttäreni rukous oli hipaissut taivaita, sillä vastaanotossa edellemme ehti tyttö, jonka nähdessään koulun virkailija alkoi selata hätääntyneenä papereitaan ja kysyi lopulta tältä: ”Oletko sinä ihan oikeasti tyttö?” Olen nähnyt poikatyttöjä ja tyttöpoikia ja monenlaista välimalliakin, mutta edessämme hölmistyneenä seisonut nuori oli niin tytöntylleröinen kuin olla ja voi. Hänen erikoisesta etunimestään ei voinut päätellä sukupuolta, ja kun hän oli epähuomiossa ruksinut hakukaavakkeessa itsensä pojaksi, niin sekasotku oli valmis. Paitsi että hänen takanaan seisoi pelastava suomalainen enkeli, joka halusi jakaa huoneen jonkun tytön kanssa.

Mutta eivät ne käynnistysvaikeudet vielä tähänkään jääneet. Kävimme vielä illalla tapaamassa tytärtämme, joka ilmoitti pala kurkussa haluavansa lähteä kotiin, koska ei osaa ainuttakaan koulussa opetettavista aineista. En tiedä kenen henkiopas sanat suuhuni tunki, mutta olen ikikiitollinen, että ymmärsin kaapata tyttäreni kainalooni ja kysyä: ”Kultaseni, miksi sinä olet täällä?” Siinä oli kysymys ja kaikki paineet purkava vastaus samassa paketissa.

MAINOS Koodilla juhavuorinen saat ilmaisen tutustumiskuukauden Bookbeatin palveluun, jossa on tarjolla mm. Vuorisen uunituore äänikirja Maltan mieleni. Palveluun pääset tästä.