Vain elämää

Suomessa on muutamia ravintoloita, joista ei ensimmäisenä leyhähdä mieleen paikan menu, vaan joku tunnettu henkilö. Töölössä sijaitsevassa kulttuuriravintola Elitessä on Tauno Palon pöytä, ja listalta löytyy hänen mukaansa nimetty annoskin, Tauno Palon kermainen sipulipihvi. Helsingin Kalevankadun taiteilijaravintola Kosmos puolestaan kumauttaa mieleen Ilkka Kylävaaran, joka veteli siellä viinikarahvilla Mika Kaurismäkeä pitkin korvia. Ravintola Kämp puolestaan kristallisoi mieleen kuvan Jean Sibeliuksesta, joka piti siellä 1900-luvun alussa monta vuorokautta kestäneitä luovan paikan leirejä yhdessä Akseli Gallen-Kallelan, Robert Kajanuksen, Eino Leinon, Juhani Ahon ja Armas Järnefeltin kanssa. Siinä on ollut koolla oikea kaikkien aikojen Vain elämää -ryhmä.

Olen viime päivinä lukenut monia koskettavia muistokirjoituksia Vexi Salmesta, jonka levy-yhtiössä sain aikanaan tehdä tovin töitäkin. Vastuullani oli paikallisradioille jaettavien artistihaastatteluiden tehtailu. Monet muistelijat mainitsivat kirjoituksissaan merimiesravintola Salven, jossa Salmi tapasi istua iltaa ystäviensä kanssa. Olin siellä Vexin kanssa yhden ainoan kerran, mutta se olikin sellainen visiitti, joka ei ikinä tule pyyhkiytymään mielestäni.

Tuona iltapäivänä oli Irwin Goodmanin Rentun ruusu -levyn julkistustilaisuus. Tarjolla oli nerokas kattaus: Gambinaa ja savusilakoita. Vähän vastaavanlaisilla eväillä mentiin 16 vuotta myöhemmin, kun virolainen kustantajani järjesti Joomahullu päevaraamat -kirjani julkistustilaisuuden tallinnalaisessa korttelikapakassa, jossa oli tarjolla venäläistä pelmenisoppaa ja ruokajuomana kullekin oma puolen litran Viru Kange -leka. Omista juhlistani lensin vesiselvänä Copterlinen helikopterilla kotiin, joka sekin oli pärisyttävä elämys, mutta ei mitään Salve-kokemukseni rinnalla, sillä siellä raapaisin Gambinalla väkevän iltapäiväkännin. Kemujensa päätteeksi Irwin heitti minut pienellä Suzuki Samurai -maastoautollaan himaan. Siinä olikin kotona selittämistä. Ei siinä, että olin taas jurrissa, vaan siinä että kuka muka oli ollut kuskinani.

Julkijuopon maineeseen liittyy myös yksi monista Vexi Salmelta saamistani elämänohjeista. Hän varoitti minua koskaan puhumasta julkisesti juomisestani, sillä saisin siitä vain ikuisen leiman, joka ei lähtisi pois edes tärpätillä. Tuolloin elettiin 90-luvun alkupuolta, joten en nyt oikein tiedä ymmärsinkö Vexin ohjeet jotenkin ihan päin Rajamäen tehtaan seiniä, sillä vuonna 1998 aloin kirjoittaa Juoppohullun päiväkirjaa.

Voisi hyvin kuvitella, että minun ja Vexin keskustelutuokiot olisivat olleet pääasiassa juopottelutarinoiden vertailua, mutta todellisuudessa puhuimme hyvin usein henkimaailman asioista. Ne eivät ole koskaan olleet minulle pelkkä kiinnostuksen aihe, vaan jo lapsesta asti olennainen osa elämääni. Isäni kuolema sysäsi minut jo viisivuotiaana isojen kysymysten äärelle. Myös Vexi oli menettänyt isänsä lapsena, ja uskoisin, että osaltaan myös siksi tuo sanoittajamestari päästi tämän nuoren klopin valtakuntaansa.

Viimeiseksi jäänyt tapaamisemme ennen ulkomaille muuttoani oli jollain tavalla kaikkein merkityksellisin. Olin tuolloin ollut jo muutaman vuoden raittiina, ja elämäni oli vihdoin lähtenyt kulkemaan oikeaan suuntaan. Myös Vexin elämässä oli alkanut seesteisempi vaihe. Minä olin juuri täyttänyt 45 vuotta, ja hän saavutti samana vuonna pyöreät 70 vuotta. Vasta tätä kirjoittaessani tajusin, että tutustuessamme Vexi oli ollut 45-vuotias.

Kun tuolloin, neljännesvuosisata ensitapaamisemme jälkeen, saatoin Vexin kotiin haastatteluohjelmani nauhoituksista, jäimme vielä autooni juttelemaan. Vaikka olimme vuosien varrella puhuneet monista sydäntärepivistä aiheista, niin koskaan aiemmin Vexi ei ollut minun nähteni liikuttunut kyyneliin. Tuolla kerralla oltiin ihan siinä tipalla, kun tuli puheeksi, että meidän molempien piti opetella ensin olemaan ihmisiksi, ja sitten vielä ihmisenä.

MAINOS Jos vaan maistuu, niin kaikki äänikirjani sekä podcast-sarjani ovat nyt kuunneltavissa täältä. Kuukauden ilmainen maistelusessio, olkaa hyvät!