Venäläistä rulettia Andalusiassa

Aurinkorannikolla elettyjen vuosien saatossa olen päässyt paitsi tutustumaan myös ystävystymään muutamiin erimaalaisiin asuntovälittäjiin ja kuulemaan toinen toistaan hullumpia tarinoita täkäläisiltä asuntomarkkinoilta. Makoisimmat liittyvät kaikkein kalleimpiin asuntoihin ja niitähän täällä riittää, sillä peräti 72 prosenttia Espanjan superrikkaiden kodeista sijaitsee Costa del Solin alueella.

                Sain yhdestä koomisesta kaupanteosta kuin varkain myös kirjaidean, kun arvokiinteistöihin erikoistunut ranskalainen välittäjä erehtyi manailemaan minulle menettämäänsä kuusinumeroista välityspalkkiota. Täällä Espanjassahan on aika kirjava tapa kaupitella asuntoja, koska samaa lukaalia voi välittää vaikka kuinka monta välittäjää, jolloin välityspalkkiokin pilkotaan moneen osaan. Oletan tässä tapauksessa kuitenkin olleen kyseessä täysin hänen oma kohteensa, jolloin hän olisi saanut kokonaan noin viiden prosentin välityspalkkion. Siinäkin tapauksessa se olisi tarkoittanut myyntihinnaksi minimissään kaksi miljoonaa euroa. Ei ollut kyseessä siis mikään torakkakaappi Fuengirolasta.

Kaupan osapuolet olivat olleet kuin suoraan mustasta komediasta. Myyjänä oli Britannian kansalainen, joka oli ollut kansakuntansa brexit-sekoilusta saakka valtavissa ongelmissa yrittäessään myydä muhkeaa kiinteistöään. Sitten, kuin Mig-hävittäjästä pudonneena enkelinä, ranskalaisen välittäjän toimistoon oli tipahtanut venäläinen liikemies, jolla ei ollut tarvetta alkaa tinkiä mistään muusta kuin siitä, että kaupat hieraistaisiin pikavauhdilla. Syykin oli ollut selvä. Liikemiehen kotimaa oli hetkeä aiemmin hyökännyt Ukrainaan. Tässä vaiheessa tarinassa oli vielä kolme onnellista miestä: britti, joka vihdoinkin pääsisi hirmuisella hinnalla eroon talostaan, ranskalainen, joka kääräisisi yritysjohtajan vuosipalkan kokoisen välityspalkkion ja venäläinen, joka suojaisi hillojaan omistamalla pian virallisesti luksusasunnon Aurinkorannikolta. 

                Molempien osapuolten asianajajat hätistettiin töihin, jotta lopullinen kauppa päästäisiin vauhdilla sinetöimään espanjalaisen notaarin toimistoon. Minä en ole hankkinut Espanjasta koskaan mitään arvokasta, joten en tunne omakohtaisesti tuota proseduuria, mutta toistan notaarin luona tapahtuneet käänteet niin sanasta sanaan kuin ne minulle kerrottiin. Se oli ainakin selvää, että tilaisuudessa rahan piti vaihtaa omistajaa, mutta rahojen sijaan kilahtikin venäläinen liikemies, kun notaari ilmoitti, että miehen kaikki tilit oli jäädytetty. Britin uunituore painajainen muuttui hetkessä märäksi päiväuneksi venäläisen vetäessä ässän hihastaan ilmoittamalla, että siinä tapauksessa hän maksaisikin kiinteistön käteisellä. Jos oikein ranskalaisittain lausuttua englantia ymmärsin, niin siinä vaiheessa notaari oli vaatinut nähdä käteisvarojen tuonti-ilmoituksen EU-maahan ja ilmoittanut kutsuvansa poliisit paikalle, jotta myös käteiset voitaisiin takavarikoida. 

                Kun tarkemmin mietin, niin tästä saisi mainiosti myös tekstarin pituisen kirjan, joka koko komeudessaan olisi seuraavanlainen: Olipa kerran britti, ranskalainen ja venäläinen, jotka menivät Aurinkorannikolla notaarille. Sen pituinen se.