Teksti:
Juha Vuorinen

Tutustuin Veskuun kolmekymmentä vuotta sitten tehdessäni tv-ohjelmaa Uuno Turhapuro -elokuvan tekemisestä, ja samalla molskahdin itsekin pieneen rooliin tuolloin tekeillä olleeseen leffaan. Voisin siis Junnu Vainion sananjäljissä riimitellä olevani mies, joka lausui vuorosanat Vesku Loirille.

Olin tuolloin 25-vuotias viinaviemäri, joka oli valmis imemään kaikki mahdolliset komiikan ammattilaisten vinkit, joilla tämän synkkyyteen taipuvaisen harjastukkaisen kansan saisi edes hymähtämään. Tuotannon maskeerausvaunussa näinkin sitten yhden konstin, jolla oli tuossa vaiheessa tirskutettu suomalaisia jo viidentoista elokuvan verran. Maalataan joka toinen hammas mustaksi ja vedetään ylle risainen verkkopaita.

Vaikka Loirin karisma ja vaikutus viihdealalla oli jo tuolloin purkautumassa olevan tulivuoren kokoinen, en törmännyt omasta loistostaan sokaistuneeseen staraan, vaan lämpimään ja empaattiseen ihmiseen. Se oli hämmentävä ja omaa uraani ajatellen käänteentekevä kokemus. Ilman ääneen karjuttuja vuorosanoja ymmärsin, että aina kun tienaa leipänsä yleisön suosiosta, pitää oppia kumartamaan oikein päin.

Minua ja Veskua yhdisti monia kavahduttava asia. Kiinnostus kuolemaan ja jälleensyntymiseen. Ei siis liene sattumaa, että ikimuistoisin kohtaamiseni Loirin kanssa tapahtui kesällä 1994, jolloin olin jälleen dokumentoimassa yhtä elokuvaa ja siinä sivussa änkyttämässä pikkuriikkistä sivurooliani. Eipä Veskunkaan rooli tuossa elokuvassa ollut suuren suuri, sillä hänen osansa oli ainoastaan kieriä haavoittuneena sotilaana pientä rinnettä alas ja plumpsahtaa lopulta järveen. Eli siis tahkota sitä hommaa, jota hän sai omien sanojensa mukaan tehdä kyllästymiseen asti. Naurattaa yleisöä kaatuilemalla.

Tuolla kertaa hänellä oli kannettavanaan muutakin kuin vain naurattavan kohtauksen näytteleminen. Vesku oli juuri menettänyt esikoispoikansa auto-onnettomuudessa. Vaikka tuostakin hetkestä on kulunut jo 28 vuotta, muistan pikselintarkasti, kuinka ohjaaja Ere Kokkonen kiersi kuiskimassa koko kuvausryhmälle, ettei kukaan saanut mennä häiritsemään jo roolivaatteet ylleen vaihtanutta, kannonnokassa yksinään synkkänä tupakoivaa taiteilijaa. Odotuksemme palkittiin melkoisella oppitunnilla siitä, miten pompataan kyynelten kastelemista syvistä vesistä riemukkaasti roiskahtavaan rantaveteen.

Kuvauspäivän jälkeen Vesku kysyi, voisiko hän tulla kyydissäni Helsinkiin. Sehän oli nuorelle huumorinopiskelijalle sama asia kuin kysyisi, että haluatko tietää seuraavan viikon loton oikeasta rivistä kuusi ensimmäistä numeroa. Tarjolla oli unelmien yksityisopintomatka koko kansan huumorin elävän legendan kanssa.

Tähän reissuun tuli kostea mutka. Vesku halusi ottaa yhden paukun Vierumäen urheiluopiston ravintolassa. Siellä me sitten istuimme: Heikki Kinnunen, Samuli Edelmann, Ilkka Heiskanen, Vesku Loiri ja tuleva Juoppohullun päiväkirjan kirjoittaja samassa pöydässä ja minä ainoana vesilasi edessäni. Jossain vaiheessa iltaa Ere Kokkonen kävi supattamassa korvaani, että lähtisin vain yksin ajamaan Stadiin, sillä nämä juomingit jatkuisivat aamuun asti.

Onneksi en kuunnellut ohjaajan selviä elämänohjeita, sillä silloin olisin jäänyt paitsi kuolemattomasta kokemuksesta. Ajomatkamme aikana minulla olisi ollut mahdollisuus tentata Veskulta, millaista oli tehdä Uuno Turhapuro -elokuvia tai roikkua 17-vuotiaana junan perässä huutamassa äitiä, mutta puhuimmekin koko matkan ja pitkään vielä parkkipaikallakin Tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta ja siitä, miksi me molemmat saimme lohtua ajatuksesta, että sielumme olivat tällä maanpäällisellä, ihmiseloisalla opintomatkalla kulkuneuvonaan omat ruumiimme. Ja niitä reissuja tarvittiin useita, jos oikeasti joskus haluaisi tavoittaa nirvanan. Mutta sen saavuttaakseen piti oppia kaatumaan oikein sen sijaan, että keskittyisi aina vain pelkkään ylösnousemukseen.

X