Yks kaks se oli kaks yks
Tähän ikään mennessä olen saanut kokea monenlaisia tunnemyrskyjä ja aikakausia suomalaisessa jääkiekkohistoriassa. Repinyt nuorena miehenä pelihousuja, kun Suomi on ollut Ruotsia vastaan viimeisellä minuutilla turvallisen tuntuisessa 4–2 johdossa, kunnes vastustaja latookin maalin, eikä vain kerran, vaan kahdesti. Ensimmäisen unelman upotti Anders ”Masken” Carlsson vuonna 1986, ja viisi vuotta myöhemmin Mats ”Suomen tappaja” Sundin. Näitä murheellisia muistoja ei pysty kirkastamaan edes kolmas 4–2 tulos, kun Juhani ”Tami” Tamminen teki kaksi maalia Neuvostoliiton verkkoon Izvestija-turnauksessa vuonna 1971 ja aiheutti tällä uroteolla Leijonille ennenkuulumattoman voiton punakoneesta. Tiedän tällaisenkin kummallisen anekdootin, koska Tami nostaa sen aina esiin, ja se maalaa mainiosti, miten tällainen yhden harjoitusotteluvoiton hehkutus suhteessa myöhemmin ropisseeseen mitalisateeseen kertoo Leijonien kasvaneen vuosien saatossa todellisiksi voittajiksi.
Tällä hetkellä tietysti puhutaan vain neljästä voitetusta kullasta: kolmesta miesten maailmanmestaruudesta ja nyt uunituoreesta olympiakullasta, mutta osaan minäkin tehdä ”tamit” ja tuulettaa olleeni paikalla, kun Suomi pani ensimmäisen kerran suuren ja mahtavan itänaapurimme polvilleen arvokisojen finaalissa. Tammikuussa 1978 olin 11-vuotiaana nappulana kiljumassa täpötäydessä Helsingin jäähallissa, kun Jari Kurri sipaisi jatkoajalla kiekon Neuvostoliiton reppuun alle 18-vuotiaiden EM-kisoissa, mikä toi Suomelle sen ensimmäisen jääkiekon arvokisojen kultamitalin. Itse asiassa minullekin kuuluisi lisänimi, kuten vaikkapa Juha ”itänaapurin tappaja” Vuorinen, sillä olin paikan päällä todistamassa myös toista jatkoajalla tapahtunutta arvokisavoittoa, kun Kasperi Kapanen pujotti vanhanaikaisella kiekon Venäjän maaliin nuorten MM-kisojen finaalissa 2016.
Olen lukenut ja kuullut kaikenlaisia tarinoita, miten Leijonat aikoinaan viettivät vapaa-aikaansa arvokisaturnauksissa, ja jos tarinoista on puoletkaan totta, niin eipä ole mikään ihme, että mitaleita alkoi sataa vasta sitten, kun homma muuttui kaikin tavoin ammattimaiseksi. Olen ollut itsekin pienessä vilttiketjuroolissa mukana muutamissa Leijonien arvokisoissa, kun toimin tuottajana selostajalegenda Raimo Häyrisen MM- ja olympiakisaraporteille. Yhdet kisoista pelattiin vuonna 2000 Pietarissa, ja jotain orastaneesta asennemuutoksesta kertoi kisoissa tapahtunut Jere Karalahden katoamistemppu. Kun yritin jututtaa kisojen jälkeen päävalmentaja Hannu Aravirtaa Karalahden puujalasta, jollaiseksi itsensä pöydän alle ryyppäämistä silloin haluttiin kutsua, Aravirta ilmiselvästi kimpaantui. Uskon hänen kiivastumisensa syyn olleen juuri siinä, että koko Leijonien kulttuuri oli siirtymässä vielä joidenkin yksittäisten pelaajien sekoiluista kohti kurinlaista joukkueurheilua. Aravirta oli siis selkosuomeksi sanottuna perkeleen pettynyt.
Minä olen ryypännyt vain yhden ainoan kerran Leijonien voiton kunniaksi, ja se tapahtui 7. toukokuuta 1995, kun Suomi voitti ensimmäisen miesten maailmanmestaruuden. Seuraavilla kerroilla –2011, 2019 ja nyt 2022 – olin jo itsekin kasvanut mieheksi, joka osaa kiertää korkkia myös myötäpäivään. Vielä vuoden 2011 Leijonien paluuseremonioissa oli nähtävissä pieni kulaus sitä vanhanliiton meininkiä, kun osa joukkueen johtoportaasta kompasteli ympäripäissään koneen rappusia, mutta enää Bratislavan kakkosen kohdalla ei tarvinnut jännätä, onko pokaali kypäränä jonkun päässä, eikä Pekingistä saapuneella leijonalaumallakaan ollut kuplaa otsassaan, vaikka he olivat sellaisessa monta viikkoa putkeen viettäneetkin.