Aselajiveljien sisällissota – kenraalikunta repii toistensa manttelinhihat tapellessaan määrärahoista

Jaa kaverilleTilaa Seura
Merivoimat haluaisi nyt neljä suurta sotalaivaa hintaan 1 200 000 000 euroa. Kuvassa ohjusvene Tornio Toppilan satamassa Oulussa vajaa vuosi sitten. © LEHTIKUVA / TIMO HEIKKALA
Sotahistorian dosentti, VTT Markku Salomaan viiltävä analyysi porautuu armeijan sisäiseen resurssitaisteluun.

Puolustusvoimien kenraalien kesken on käynnissä kova sota määrärahoista eri aselajien välillä. Kyse ei ole vain kenraalikunnan sisäisestä sanasodasta, vaan nyt aiotaan katsoa loppuun asti, kenen päällystakista irtoavat ensin hihat. Kauppoja kampitetaan, kun raha ei riitä. Kyse on aselajien henkiinjäämistaistelusta.

Prikaatikenraali (evp) Lauri Kiianlinna toi esiin näiden riitojen alastonmallin aprillipäivänä julkaistussa lehtikolumnissaan, mikä sai varmasti monen helsinkiläisen silmät aamulla epäuskoisesti räpyttämään. Se ajoittui vaiheeseen, kun puolustusvoimien johdossa valmistellaan tarjouspyyntöjä lähetettäväksi hävittäjäkoneiden valmistajille ja vastaavia tarjouspyyntöjä merivoimien haluamien taistelualusten valmistajille.

Kiianlinna kritisoi voimallisin sanoin merivoimien alushankintoja, mutta sama pätee myös ilmavoimiin vain sillä erotuksella, että hävittäjälentokoneiden hankinnassa summat ovat yli kymmenkertaisia. Maavoimien kenraalit ovat kypsyneitä siihen, että maavoimien leikkauksilla on rahoitettu ilmavoimien ja merivoimien hankintoja jo parikymmentä vuotta ja sama meno näyttää jatkuvan. Maavoimat on kuin se pyy maailmanlopun edellä, joka vain kutistuu ja kutistuu.

Kenraalikunta: määrä vai laatu?

Toisin kuin maavoimat kenraalikunta vain paisuu. Parhaimmillaan kenraalien määrä kävi presidentti Tarja Halosen aikana jopa 39 – 41 leijonakauluksessa, kun kylmän sodan aikana Urho Kekkonen pärjäsi 24 kenraalilla. Nyt kenraaleita on 35, kun puolustusministeriön kansliapäällikkö Jukka Juusti lasketaan mukaan. Hän on insinöörikenraalimajuri (evp), entinen sotavarustepäällikkö, puolustusvoimien pääinsinööri ja maavoimien yli-insinööri. Juusti ei ole silti toiminut ainakaan näkyvästi maavoimien kalusto-ongelmien ratkaisemiseksi.

Maavoimien kenraalikunnassa paine nousee kuin kattilassa ja Kiianlinnan pilli oli ensimmäinen, joka soi. Maavoimien kenraalit eivät halua katkaista uraansa astumalla julkisuuteen. Virassa olevat kenraalit eivät voi lausua eriävää mielipidettä, mutta eläkkeelle siirtyneet ovat kokoamassa voimiaan vastaiskuun. Ilmavoimien ja merivoimien kalustohankintoja aiotaan karsia, että maavoimille riittäisi myös rahaa kalustoon. Nyt jopa maavoimien ampumatarvikkeet ovat lopussa.

Näytelmä muistuttaa sitä maailmanlopun näkyä, joka on painunut aikakirjoihin Suomen punakaartien yleisesikunnan päällikön August Wesleyn sanoin kapinan lopulla 1918, kun Wesley sanoi, että ”sota ei ole kansanvallalle rakentuvaa; sodan johto on kaukana kansanvaltaisuudesta. On mielestäni turhaa kauemmin viedä asioita hunningolle leikkimällä kansanvaltaa toiminnassa, joka on kansanvallalle vierasta.”

Pitkän tähtäimen suunnitelma

Puolustusvoimien komentaja kenraali Jarmo Lindberg on hävittäjälentäjä ja tehnyt uransa ilmavoimissa, minkä etujen asianajajana häntä pidetään. Yhteistyö ilmavoimien komentajan kenraalimajuri Kim Jäämeren kanssa hävittäjähankinnan valmistelussa on saumatonta.

Pääesikunnan päällikkö vara-amiraali Kari Takanen puolestaan on henkeen ja vereen merimies. Hänen ja merivoimien komentaja kontra-amiraali Veijo Taipaluksen yhteinen etu on ajaa puolestaan laivaston alushankintoja.

Tämän vasaran ja alasimen välissä on taottu kypäriä kattiloiksi ennätyksellistä tahtia, minkä kokonaiskuva ei ole oikein selvinnyt poliittisille päätöksentekijöille silloin, kun päätöksiä ujutettiin kuin käärmettä pyssyyn. Syrjäytetty puolustusministeriön kansliapäällikkö Arto Räty joutui maavoimien maalitauluksi, kun hänen aikanaan jouduttiin ajamaan lopullisesti alas vanha alueellinen puolustusjärjestelmä ja tyhjentämään alueelliset asevarikot.

Puolustusvoimien silloinen komentaja kenraali Ari Puheloinen punasteli ja takelteli ilmoittaessaan maavoimien leikkauksista 2009-2014, mutta ratkaisevat päätökset tehtiin jo amiraali Juhani Kaskealan toimiessa puolustusvoimien komentajana 2001-2009 ja vahvuuden romahdusmainen lasku seurasi niistä. Aina selitettiin, että korvaamaan hankitaan tehokkaampia uusia asejärjestelmiä. Tilalle ei ole saatu maavoimiin mitään.

Leikkauksia eli ”tehostusta”

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps) on käynyt myös vaiteliaaksi, kun hänelle ja puoluejohtaja Timo Soinille on selvinnyt, ettei valtio pysty enää antamaan Suomen kansalle turvallisuustakuita. Itsenäisen puolustuksen opilla ei suuresti enää elämöidä. Puolustusvoimat pystyy viivyttämään mahdollista hyökkääjää ja saavuttamaan paikallisia torjuntavoittoja, mutta maa on lopulta vallattavissa ja miehitettävissä paremminkin viikoissa kuin kuukausissa.

Perimmältään on kyse siitä, onko Suomella enää varaa itsenäiseen puolustukseen, vai pitääkö ylivoimaisilta näyttävät ongelmat ratkaista Viron, Latvian ja Liettuan mallin mukaan liittymällä NATO:n jäseneksi.

Vain maavoimat kykenisi maan valtaamisen estämään, jos miesvahvuus olisi kylmän sodan tasolla. Maavoimien esikunnan ja pääesikunnan operatiivinen suunnittelu on ollut myllerryksessä, kun vahvuuksia on leikattu. Kun jotain suunnitelmia on lopulta saatu valmiiksi, menee koko suunnittelu uusiksi, kun joukot taas vähenevät.

Poliitikot ovat opetelleet sisäsiistin tavan tehdä puolustuspolitiikkaa ja välttää vastuu; viedään muodikkaat leikkaukset ensin määrärahoihin ja annetaan sitten kenraaleille vapaus ”kehittää” joukkoja miten haluavat kunhan voidaan ilmoittaa, että puolustusvoimien toiminta ”tehostuu”. Tällainen tehostaminen on pantu merkille Venäjällä, joka on siihen hyvin tyytyväinen, kun toiminnallisia aukkoja ei edes ajatella paikattavaksi NATO:n turvallisuustakuilla, vaan ne torjutaan tomerasti. Nyt käydään keskustelua varusmiehistä, varusteista ja varoista samaan tapaan kuin huhtikuussa 1918 Viipurin linnassa. Puolustuksen osuus valtion menoista on tänä vuonna 5,3 prosenttia. Puolustusministeriön kaikki menot ovat tänä vuonna 2 886 300 000 euroa, mistä käytetään materiaalihankintoihin 544 700 000 euroa (18,9 %) ja palkkoihin 783 500 000 euroa (27,1 %).

Kiianlinna kyseli kirjoituksessaan, että jos ilmavoimien suurta hankintaa ja merivoimien suurta hankintaa ei rahoiteta puolustusbudjetista kuten on sanottu, vaan sen ulkopuolelta, niin mistä rahat otetaan. Ne on joka tapauksessa otettava valtion lompsasta, koska NATO:n lompsalle emme pääse.

Reserviä riittää – kiväärejä ja kokardeja ei

Maavoimien vahvuus ja kalusto on ollut viime vuodesta lukien jo niin heikko, että kylmän sodan aikaiseen vahvuuteen verrattuna jäljellä on enää kastroitu alastonmalli. Nykyisellä maavoimien kantahenkilökunnalla ei pystyttäisi enää kouluttamaankaan tai kertausharjoittamaankaan suurempia määriä.

Kylmän sodan ja kenraali Jaakko Valtasen aikana puolustusvoimat kykeni muodostamaan reservistä 526 000 sotilaan armeijan, josta 460 000 oli maavoimissa. Amiraali Juhani Kaskealan aikana kokonaisvahvuus leikattiin 359 000 sotilaaseen, joista oli maavoimissa 271 000. Kenraali Ari Puheloisen aikana kokonaisvahvuus leikattiin 230 000 sotilaaseen, joista on maavoimissa enää 160 000 taistelijaa. Kaikki yli 35-vuotiaat reserviläiset poistetaan kokoonpanoista ja siirretään nostoväkeen. Nostoväessä on nyt ennätykselliset miljoona varusmiespalveluksen suorittanutta reserviläistä, joille ei ole antaa kivääriä, kokardia tai kypärää, vaikka palveluhaluja olisi.

Maavoimien päävoiman muodostaa enää kolme valmiusprikaatia ja kaksi mekanisoitua taisteluosastoa. Lisäksi on kolme alueellista jalkaväkiprikaatia sekä erillisiä pataljoonia ja komppanioita. Niitä johtaisi pari armeijakunnan esikuntaa.

Puolustusvoimat ei saa enää kokoon edes talvisodan rintamavahvuutta. Talvisodan lopussa rintamalla oli 365 000 taistelijaa ja koulutuskeskuksissa harjoitettavana lisäksi 50 000. Rintamalla oli huoltotehtävissä myös 34 000 lottaa ja uupumattomana voimavarana 64 000 hevosta. Sotilaskuljetukset kulkivat rautateillä puulla ja vedellä. Varuste- ja ampumatarviketilanne parani koko sodan ajan. Puutteet vaivasivat nimenomaan maavoimia ja erityisesti tykistöä. Ilmavoimilla ja merivoimilla oli suunnilleen vastaava kalustomäärä silloinkin mitä nyt, mutta panssarilaivoja ei talvella tarvittu ja pommikoneetkin pysyivät pakkasten aikana maassa. Aselajien välinen riita määrärahoista oli kuitenkin leimannut koko 1930-lukua.

Alueellisen maanpuolustusjärjestelmän alasajo

Talvisodan opetukset näyttivät unohtuneen Jyrki Kataisen ja Jutta Urpilaisen hallitukselta, joka ajoi lopullisesti alas alueellisen maanpuolustusjärjestelmän. Sotilaspiirit ja sotilasläänit lakkautettiin sekä alueelliset asevarikot ja suurin osa alueellisista prikaateista, erillisistä pataljoonista ja erillisistä komppanioista. Prikaateja purettiin reservistä yhteensä 22. Kun joukkoja leikattiin, ei tarvittu materiaaliakaan, niinpä se hävitettiin.

Hävitettävää materiaalia polttoleikattiin ja sulatettiin romuraudaksi. Kahden sodan ajan panssariprikaatin kalusto poistettiin, kun prikaateja ei enää uskottu tarvittavan. Parolan panssariprikaati on nykyään vain koulutuskokoonpano ja sillä on vain seitsemän taistelupanssarivaunua koulutuskäyttöön.

Hävitetyssä materiaalissa oli 240 taistelupanssarivaunua, 220 kuljetus- ja rynnäkköpanssarivaunua, 200 kenttähaupitsia ja –kanuunaa sekä lisäksi ilmatorjuntakanuunoita, kranaatinheittimiä, konekiväärejä, 100 000 rynnäkkökivääriä, kranaattikonekivääreitä, miinoja, muita räjähteitä ja ampumatarvikkeita.

Suurin osa tästä kalustosta oli puolustusministeri Elisabeth Rehnin DDR:n kansanarmeijan varikoilta ostamia Esko Ahon hallituksen aikana 1991-1995. Rehnin ”ostosjunalle” olisi tullut pituutta 48 kilometriä, jos kalusto olisi kuljetettu kerralla. Juna olisi ulottunut Helsingistä Hyvinkäälle.

Hävitetyistä panssarivaunuista yhteensä 397 panssarivaunua oli Rehnin kuormastosta. Yksistään hävitettyjä T-72 -taistelupanssarivaunuja oli 162 kappaletta, joista 99 oli ostettu DDR:stä ja 63 suoraan Neuvostoliitosta. DDR:stä ostetuista vaunuista 66 oli valmistettu Tšekkoslovakiassa ja 33 Puolassa.

Ampumatarvikkeita, miinoja ja räjähteitä tuhottiin viime kesään asti massaräjäytyksillä Lapissa. Suomen kaikki jalkaväkimiinat poistettiin. Kaikki aseet, ampumatarvikkeet ja räjähteet olivat täysin toimintakelpoisia ja olisivat soveltuneet täysin alueellisten joukkojen käyttöön. Venäläistyyppisiä T-72M1 ja T-55M -taistelupanssarivaunuja käytetään edelleen niin Ukrainan kuin Syyrian rintamilla.

Vaihtoehto ökyhankinnoille

Maavoimien kapinakenraalit laskevat, että vähintään sama – ellei parempi – torjuntakyky saavutetaan nykyaikaisilla ohjuksilla mitä hävittäjälentokoneilla tai taistelualuksilla.

Jos valtio päättää uusia kaikki 62 hävittäjälentokonetta uusilla amerikkalaisilla F-35A -hävittäjillä, maksaa pelkkä konekauppa noin 8 415 800 000 euroa ja koneet täysin aseistettuna 10 554 100 000 euroa. Jos hankittava konemäärä olisi puolet eli noin 31 hävittäjää, olisivat hinnat vastaavasti puolet. Puolella hävittäjämäärällä puolittuisi myös se ilmaherruuden aika tai maantieteellinen alue, minkä hävittäjät pystyvät teoriassa turvaamaan.

Maavoimien kenraalit huomauttavat, että se ei ole olennaista. Suurin osa hävittäjistä seisoo joka tapauksessa aina huollossa tai pajalla korjattavana eikä taivaalla kyetä ylläpitämään kokoaikaista valvonta- ja torjuntakykyä kuin 2-4 koneella ja silloinkin kyse on hävittäjien ja pommikoneiden torjunnasta. Samaan aikaan omat hävittäjät ovat vihollisen tähtäimessä ja liipasimella.

Maavoimien kenraalit katsovat, että vastaava torjuntakyky olisi saavutettavissa pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksilla, jotka kykenevät torjumaan tauotta ja aukotta koko ajan. Amerikkalainen ohjusjärjestelmä olikin harkinnassa, mutta jätettiin pois luvuista, vaikka sen hinta olisi ollut ”vain” alle kymmenesosa hävittäjäkaupasta; 800 000 000 euroa. Tämän käsityksen mukaan Suomelle voisi riittää 10-15 uutta hävittäjää, jos hankimme esimerkiksi amerikkalaisen Patriot-ohjusjärjestelmän.

Sama pätee laivaston uusien yli 90-metristen korvettien hankintaan. Kiianlinna kyseenalaisti kirjoituksessaan, onko järkevää satsata 1 200 000 000 euroa neljän taistelualuksen tilaukseen, vaikka niillä korvattaisiin seitsemän pienempää ja vanhentuvaa alusta. Kiianlinna ei nähnyt mitään operatiivista tarkoitusta sillä, että pitkän kantaman merimaaliohjusten alustoiksi tarvittaisiin avomerikelpoisia laivoja. Merimaaliohjukset voi laukaista rannalta ja ne kantavat kauas horisontin taakse ja osuvat aina. Tällöin ei tarvitsisi riskeerata, että omat alukset tulisivat upotetuiksi.

Ilmavoimien ja merivoimien säästöillä maavoimien kenraalit haluaisivat lopultakin varustettavan puolustuksen perustaa; siis maavoimia. Vain maavoimilla Suomi pidettäisiin omissa käsissä. Mutta jos 1340 kilometriä leveän itärajan yli työntyisi karavaanikaupalla keskiaasialaisia ja arabipakolaisia, olisi Suomen komennettava rajavartioston avuksi ensin varusmiehet ja sitten 25 000 reserviläistä.

Samalla menisivät taas sekaisin nykyiset puolustussuunnitelmat ja Suomi olisi tosiasiassa puolustuskyvytön – ja vallattavissa ehkä ajamalla yksinkertaisesti parissa tunnissa uutta E-18 -moottoritietä Kehä III:lle.

 

Keskustelua aiheesta:
Puolustusministeri Jussi Niinistön kannanotto aiheeseen
James Mashirin kannanotto

———————–

Lisätty jutun perään 2.5.2016 linkit Jussi Niinistön ja James Mashirin kannanottoihin

X