Kahdeksan surmanluotia -elokuva oli tuhota Mikko Niskasen – Pihtiputaan tragediasta on 50 vuotta

Jaa kaverilleTilaa Seura
Mikko Niskanen on muistellut, miten hän sai aivan kuin sähköiskun, kun kuuli Pihtiputaalla tapahtuneesta ampumisesta. Hän halusi nähdä sen pitkän ongelmaketjun, joka johti laukauksiin. Siitä sai alkunsa halu filmata Kahdeksan surmanluotia.
Lähes tasan 50 vuotta sitten pienviljelijä Tauno Pasanen ampui neljä poliisia Pihtiputaalla. Koko Suomea kohahduttaneesta tragediasta elokuvan tehnyt Mikko Niskanen oli myös ampua kuvaajaansa.

50 vuotta sitten, perjantaina 7.3.1969 neljä poliisia lähti samaan työtehtävään, rauhoittelemaan kotonaan riehunutta pienviljelijä Tauno Pasasta.  He eivät koskaan palanneet, sillä Pasanen ampui julmasti poliisit, osan aivan lähietäisyydeltä.

Tragedia järkytti koko Suomen. Se myös muutti ohjaaja Mikko Niskasen elämän. Julkaisemme nyt verkossa Seuran artikkelin, jossa käytiin läpi, mitä Kahdeksan surmanluotia -elokuvan taustalla tapahtui.

Pimeyden sydämessä

Katse on pistävä, vaikka humalaiset silmät seisovat päässä. Pää on hikinen; mies on nukkunut villapaita päällään. Hän on arvaamaton, aggressiivinen, tuskainen. Tuo kuva Mikko Niskasesta elokuvan Kahdeksan surmanluotia ampumiskohtauksessa järkytti.

Peter von Baghin joulukuussa 2010 ilmestynyt dokumentti Mikko Niskanen – ohjaaja matkalla ihmiseksi paljasti uusia näkökulmia Kahdeksaan surmanluotiin, kuten sen, miten pelottavan intensiivisesti Niskanen sukelsi kohteensa Tauno Pasasen nahkoihin.

Kahdeksan surmanluotia kertoo tositapahtumiin pohjautuen koko maata kuohuttaneesta rikoksesta, jossa pihtiputaalainen pienviljelijä ampui neljä häntä pidättämään tullutta poliisia.

Mikko Niskaselle elokuva oli henkilökohtainen työ. Se kertoi siitä elämänpiiristä, jossa hän oli kasvanut.

Miten kukaan voi näytellä juoppohullun ahdistusta noin hyvin?

Mikko Niskanen syntyi Äänekoskella tammikuussa 1929. Isä oli paperitehtaan työläinen, joka halusi vapautua tehtaan pillin käskyttämästä elämästä. Niinpä perhe hankki pientilan Konginkankaalta.

Velkainen kotitila oli paljon köyhempi lapsuusympäristö kuin tehtaantyöläisen koti oli ollut. Perhe raivasi toistakymmentä hehtaaria peltoa kuokilla.

Kun noita pienviljelijöiden raivaamia peltoja parin vuosikymmenen jälkeen laitettiin ”pakettiin” eli metsitettiin puun taimilla, otti Niskanen sen raskaasti: siinä työkeskeisten raivaajien elämäntyö mitätöitiin.

Valtava katkeruus, jolla Niskanen kuvaa tätä vaihetta elokuvissaan, vaikuttaa omakohtaiselta. Aivan kuin hän puhuisi omasta kokemuksestaan.
Von Bagh ei ala analysoida, mistä Niskasen katkeruus johtui.

”Olen koonnut dokumenttiin johtolangat. Siinä ovat aihetodisteet; jokainen vetäköön omat johtopäätöksensä. Sen kyllä tiedän, että Niskanen kävi itse samantapaisen taistelun tuottajana ja ohjaajana. Joka kerta, kun hän meni Elokuvasäätiöön anomaan rahaa, häntä kohdeltiin kuin aloittelijaa.”

Tragediasta tuli kuin pakkomielle

Juuri ennen Kahdeksaa surmanluotia Niskanen oli vähällä palaa loppuun. Edeltävä ohjaus, elokuva Asfalttilampaat, oli vaikea projekti.

Sama tuotantotiimi, joka oli onnistunut Käpy selän alla -elokuvassa, ei toiminutkaan tällä kertaa. Ohjaaja joi ja oli päiväkausia poissa kuvauksista. Eräässä vaiheessa hän kuvautti itsensä kaivamassa hautaa.

”Mikko oli sillä tavalla herkkä, että hän järkkyi helposti. Ehkä hän siksi ymmärsi järkkyviä ihmisiä”, muistelee ohjaajan silloinen rakastettu Aulikki Oksanen dokumentissa.

Noiden rikkinäisten tunnelmien keskellä syntyi elokuvaan Aulikki Oksasen sanoittama laulu Sinua sinua rakastan.

Niskasen loppuunpalamisen katkaisi lehtiuutinen Pihtiputaalta 7. maaliskuuta 1969. Pienviljelijä Tauno Pasanen oli ampunut neljä häntä pidättämään tullutta poliisia.
Muistelmissaan Niskanen on kertonut, että uutisen luettuaan hän oli kuin sähköiskun saanut. Hän oli saanut tehtävän, ja se oli kuin pakkomielle.

”Minä, arvoton ihminen, tarpeeton hylky, virkaheitto elokuvaohjaaja, olin samana hetkenä, yhdellä sytytyksellä kiinni työssä, joka minun oli tehtävä.”

Niskanen palasi kotiseudulleen Konginkankaalle. Hän alkoi tehdä elokuvaa siellä. Mukaan tulivat Niskasen vanhat ystävät, jotka tuovat elokuvaan reheviä kylänmiesten hahmoja.

Tuohon aikaan, 60-luvun lopulla, Suomessa oli voivuoria ja puhetta maidon ylituotannosta. Kun Mikko Niskanen veisteli siitä veljelleen, maitotilaa pitäneelle Sakari Niskaselle, ärähti tuohtunut veli: ”Jos nämä pientilallisen maitotilkat ovat ylituotantoa, niin sano niille Helsingin herroille,että juokoot vaikka kustaan.”

Tämän legendaarisen lauseen ohjaaja kaappasi heti elokuvaan. Niin kävi muulloinkin. Niskanen kuunteli paikkakuntalaisten puhetta herkällä korvalla, mikä toi elokuvaan aidon tunnelman.

Päärooli imi mukanaan

Aivan toisenlainen vaihe alkoi, kun yhteisön kuvauksista siirryttiin päähenkilöön.
”Mikko erakoitui Pasasta tehdessään omaan maailmaansa”, veli muistelee dokumentissa.
Niskanen saattoi tulla kylään ja olla hiljaa koko ajan. Lukaista päivän lehden ja lähteä sanaa sanomatta matkoihinsa.

Hän oli matkalla pääroolin synkkyyteen.

Sakari Toiviaisen kirjassa Tuska ja hurmio, Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa kuvataan työn vaikeuksia. Pasasen vaimo hermostui elokuvahankkeesta ja lähetti Yleisradion johdolle uhkaavan kirjeen. Vähän väliä tuotanto oli katkolla. Ei ollut varmuutta, saadaanko työ loppuun.

Ohjaaja vajosi takaisin depressioon ja alkoi saada jopa samankaltaisia kouristuksia, joita Pasasella oli ollut.

”Niskasen samastumisen aste on ainutlaatuinen”, Peter von Bagh kertoo.

Niskanen kietoi sekä itsensä että näyttelijänsä tilaan, jossa fakta ja fiktio menivät sekaisin.

”Joskus hänen elokuvahahmonsa olivat itsesäälin rajalla olevia omakuvia; eivät ne aina olleet kauhean näyteltyjä. Mikon oma elämä ja elokuva menivät sekaisin.”

Keskeinen asia Kahdeksassa surmanluodissa on viina.

Päähenkilö Pasi ryhtyy pontikankeittoonosaksi rahapulan vuoksi, osaksi saadakseen edes jotain iloa elämäänsä. Onhan siinä ripaus kapinaakin.

Elokuvaa tehdessä Niskanen sai virallisen luvan polttaa viinaa, koska se oli osa todellista tarinaa. Sekös avustajajoukkoa, Niskasen vanhoja lapsuudenystäviä,
riemastutti.

”Tunnelma oli hyvä”, naureskelee Sakari-veli dokumentissa.

Vaikka pontikankeitto tarjosi ilon ja vapauden valtakunnan, oli viina Niskaselle ongelma. Niin Peter von Baghin dokumentista kuin Niskasesta kirjoitetuista elämäkerroista käy ilmi, että näin oli ollut jo ennen Kahdeksaa surmanluotia.

Varsinkin Niskasen kolmannen vaimon Vuokko Niskasen päiväkirjasta Mieheni Mikko ja minä näkyy, miten alkoholi ja taipumus naissotkuihin veivät miestä. Surmanluoteja tehdessä juopottelu kuului rooliin.

Elokuvassa Pasin vaimoa esittänyt Tarja-Tuulikki Tarsala kertoo dokumentissa, miten Niskanen valmistautui dramaattiseen ampumiskohtaukseen ryyppäämällä.

”(Mikko) veti itsensä siihen tilaan, onnettomaan känniin, valvoi ja joi pontikkaa. Se oli hirvittävää. Hän oli päissään, kovat piipussa. Se oli rankkaa.”

Koska Pasin esikuva Pasanen ei ollut nukkunut viikkoon ennen ampumista, valvoi myös Niskanen viikon. Pitkä viikko tehtiin muita töitä, mutta tähdättiin siihen päivään, jolloin kohtalokas ampuminen kuvataan.

Naapurin Reiskaa esittänyt Paavo Pentikäinen muistaa, miten Tarsala joutui koville. Niskanen oli niin loppu, että Tarsalan piti syöttää miestä. Tarsala oli tuolloin Niskasen rakastettu.

”Mikko identifioitui Pasiin. Hän kutsui unenpöpperössä itseään Mikko Pasaseksi”, Tarsala kertoo dokumentissa.

Kahdeksan surmanluotia oli tuhota Mikko Niskasen.

Kahdeksan surmanluodin tuotantoprosessi oli poikkeuksellinen. Pääosan esittäjät Tarja-Leena Tarsala ja Mikko Niskanen joutuivat koville. © KAVA

Luoti oli osua kuvaajaan

Ja sitten eräänä päivänä Mikko Niskanen oli valmis.

Oli tarkoitus, että Pentikäinen ampuisi porstuan ikkunan läpi, aivan kuten Pasanen oli ampunut. Oli katsottu tarkka jalanmerkki, missä piti seistä ja mihin tähdätä, ettei laukaus osuisi kehenkään.

Kun kamerat jo kävivät, Pentikäinen tunsi miten humalainen Niskanen oli selän takana, tempaisi aseen hänen kädestään ja losautti. Luoti osui noin viidentoista sentin päähän kuvaajan jalasta.

”Oli kiire ottaa se ase pois”, Pentikäinen kertoo dokumentissa ja vapisee vieläkin, lähes 40 vuotta ampumisen jälkeen.

Kahdeksan surmanluotia sai ylistävän vastaanoton, kun se valmistui keväällä 1972.

Mikko Niskanen sai Jussi-patsaat ohjauksesta ja pääosasta.

Presidentti Urho Kekkonen halusi katsoa yli viisituntisen tv-elokuvan Niskasen kanssa yksityisnäytöksenä. Myös tapahtumien esikuva Tauno Pasanen hyväksyi aluksi Niskasen
tulkinnan.

”Se oli valtava kansallinen ilmiö, ja siksi se oli lopulta Niskaselle vaikea pala. Kun on ensin vähän poljettuna ja sitten kiepsahtaa palvotuksi, ei kukaan kestä sitä psyykkisesti. Vasta Ajolähtö-elokuvaa tehdessään hän oli taas täysin jaloillaan, ja se valmistui kymmenen vuotta Surmanluotien jälkeen”, von Bagh sanoo.

Hän uskoo, että ihmiselle ei välttämättä ole hyväksi tehdä mestariteosta jo keski-iässä.

”Mestariteoksen jälkeen ei voi olla kuin lievästi tyytymätön kaikkeen.”

Peter von Baghin dokumentissa herättää huomiota kummallinen ristiriita. Surmanluodeissa Niskanen on aito ja paljas, monissa tv-haastatteluissa taas pateettinen ja näyttelevä.

Von Baghin mukaan aikalaiset tunsivat Niskasen tyylin melodramaattisena. Mielikuviin on vaikuttanut muutama haastattelu, joissa Niskanen on silminnähden väsynyt ja ”ottanut kuppia”. Hän oli sellaisina hetkinä teatraalisempi kuin elokuvansa.

Myös ohjaajakollega Kalle Holmberg ihmettelee dokumentissa Niskasen paradoksia: sitä, miten mies onnistuu olemaan Surmanluodeissa niin aito.
”Muissa ohjauksissa se (Niskanen) on niin pateettinen ja falski. Oikein varoittava esimerkki.”

Kahdeksan surmanluotia oli tuhota Mikko Niskasen.

Kahdeksan surmanluotia on viiltävä kuvaus myös siitä, mitä viina tekee perhe-elämälle. Kuvassa on Niskasen enon poika, joka esitti tärkeää Manun roolia.

Elokuva sekoitti yksityiselämänkin

Surmanluoteja seurasi ohjaajan palvonta. Se kenties ruokki megalomaanisuutta, jolla Niskanen laajensi Käpykoloaan. Kotiseudulle rakennettu Käpykolo oli aluksi vain rauhoittumiseen tarkoitettu paikka. Lopputuloksena oli hovi, joka muistutti kooltaan Tarvaspäätä.

Rahaa tuli mainosfilmeistä ja teollisuuden esittelyfilmeistä. Käpykolon valtias havitteli tiluksilleen koulutuskeskusta, joten hankkeessa pyöriteltiin alue- ja kehitysrahoja.

Vuokko Niskasen päiväkirjoissa vilahtaa, miten taloon tuli tavaraa, tv:tä ja matkalaukkuja. Ne piti muistaa sijoittaa filmeihin.

Yhteistyökumppanina toiminut ohjaaja Matti Ijäs sanoo von Baghin dokumentissa suoraan, että 70-luvun lopulla Niskanen oli vallan turmelema.

Käpykolo myytiin 1980-luvun lopulla. Silloinen SMP:n kansanedustaja Urpo Leppänen osti sen markalla. Vielä viime vaiheessa Niskanen kuvasi kotitilaansa ilmasta käsin ja kitkerällä äänellä kommentoi paikkakuntaa ”kaunaiseksi pitäjäksi”.

Sitten ”firma piti tuhota”, kuten Niskanen dokumentissa asian ilmaisee.

”Hänen pettymyksensä oli kauhean ilmaiseva. En tiedä, mitä oli oikein tapahtunut. Mikko Niskanen oli ristiriitainen ihminen. Hän oli itsekin saattanut antaa syitä. Kuka sitä tietää”, von Bagh sanoo.

Mikko Niskanen piti kokemiaan vaikeuksia sairastumisensa psykosomaattisina syinä. Hän menehtyi eturauhassyöpään syksyllä 1990.

Elämän loppusuoralla suhteet lapsiin – kolmen eri naisen kanssa saatuihin neljään lapseen – olivat kunnossa.

Kun Niskanen ei kuolinvuoteellaan enää kyennyt puhumaan, piti poika Jorma Niskanen isäänsä kädestä ja seurusteli ihokosketuksella.

Hän oli se sama poika, joka tapasi isänsä ensi kertaa vasta kolmevuotiaana, kun isä tuli vanhempiensa luokse heinäntekoon näyttelijäkollegoita mukanaan.

Dokumentin koskettavin kuva on tuolta heinäpellolta. Heinäväen joukossa Mikko Niskanen hymyilee rehvakkaasti.

Kuvan toisessa laidassa pieni poika katsoo ujosti kameraan.

Juttu on julkaistu Seurassa vuonna 2010.

X