Kaliningrad, outo Baltian saareke, hakee identiteettiään eurooppalaisuudesta
Emämaastaan erillinen Kaliningrad on joko Baltian maiden saartama osa Venäjää tai venäläisten Eurooppaa uhkaava sotilastukikohta. Siis kumpi, vai onko kumpikaan?
Päätoimittaja Aleksei Milovanov kokee, että hänen kotikaupunkinsa on muulle Venäjälle kuin ulkomaa, kaliningradilaiset taas kokevat olevansa ennen kaikkea eurooppalaisia.
Taksinkuljettaja tokaisee:
”Venäjän presidentti Vladimir Putin ei ole tehnyt meille mitään hyvää. Kaliningradin asukkaat ovat hänelle merkityksettömiä. Putinia kiinnostaa vain, että emämaasta erillinen alueemme kuuluu Venäjään.”
Ollaan siis Venäjällä, vain hetki sitten Kaliningradiin laskeutuneina.
Täältä ei ole maayhteyttä muuhun Venäjään. Toiseen maailmansotaan asti alue tunnettiin nimellä Königsberg. Se kuului Saksaan.
Aikaisemmin Königsberg toimi myös saksalaisen Preussin pääkaupunkina. Se oli Itämeren rannan tärkeä keskiaikainen hansakaupunki. Saksalaisen ritarikunnan hallinto ulottuu Kaliningradissa 1200-luvulle asti. Vielä aikaisemmin aluetta asutti balttilainen kansa, prussit.
Nato ei häiriköi
Kuskin jupina jatkuu. Hän sanoo, että ”kaikki” kaliningradilaiset käyvät ostoksilla Liettuassa ja Puolassa. Niin hänkin perheineen, sillä niihin on lyhyt matka.
Ei haittaa, että naapurimaat kuuluvat EU:hun ja sotilasliitto Natoon.
”Nato ei häiritse meitä. Liettua ja Puola ovat hyviä naapureita. Ostamme niistä ruokaa ja kulutushyödykkeitä. Ne ovat siellä edullisempia ja laadukkaampia. Harvemmin, jos koskaan, käymme Venäjällä. Kaliningrad kuuluu Keski-Eurooppaan.”
Kommunismi ja Venäjä tulivat vasta myöhemmin. Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi, Kaliningradiksi nimetty alue jäi muusta Venäjästä erilliseksi saarekkeeksi Itämeren äärelle, eteläisimmän Baltian ”taskuun”.
Ei ole ihme, että Kaliningradissa sijaitsee Venäjän Itämeren laivaston päätukikohta Baltijsk. Sen satamaan on siirretty Iskander-ohjuksia, ja varustelu on säteillyt koko Itämeren – myös Suomen – sotilaspoliittisen jännityksen kasvuun.
Suomessakin arveltiin, että taannoin Iskandereita Kaliningradiin siirtäneiden laivojen suojaaminen oli syynä ilmatilan loukkauksiin.
Haukut vallanpitäjille
Aleksei Milovanov työskentelee riippumattomana tunnetun Uusi Kaliningrad -lehden päätoimittajana. Lehti ilmestyy internetissä, ja valtaosa kaliningradilaisista tuntee sen. Milovanovia arvostetaan.
”Emme normaalisti kutsu mediaamme oppositiolehdeksi, sillä tarkoituksemme on vain toimia oikein, tehdä hyvää journalismia. Kun vallanpitäjät menettelevät väärin, haukumme heidät”, hän sanoo.
Milovanovin mielestä journalismin tehtävä on kertoa ongelmista. Nostamalla esiin epäkohtia kirjoittajat toivovat, että ongelmat korjataan.
Mitkä ovat Kaliningradin ongelmia? Kysymyksen kuullessaan päätoimittaja haukkoo henkeään.
Epäkohtia on paljon. Niiden lähtökohtana Milovanov näkee Kaliningradin sijainnin muusta Venäjästä erillisenä alueena.
”On sankariteko, jos yrittäjä pystyy täällä ylipäätään tuottamaan jotain. Markkina on pieni, alueen väkiluku vain miljoonan verran.”
Hulluutta
Sankariteolla Milovanov tarkoittaa, että Kaliningrad on muulle Venäjälle kuin ulkomaa. Ensin tuote on tullattava Kaliningradista ulos ja sen jälkeen se on tullattava uudelleen Venäjälle sisään.
”Eikö kuullostakin hullulta?”
Milovanov mainitsee myös Venäjälle tyypillisen supersentralisaation: veromassa maksetaan Moskovan keskushallinnolle, joka sitten tiputtelee jos tiputtelee jotain takaisin.
Kaliningradin tulliton erityistalousalue lakkautettiin 2016 huhtikuussa. Painopiste siirrettiin suuryritysten veroetuihin. Se merkitsi voittojen veronkevennyksiä – käytännössä lähinnä suurteollisuudelle.
”Tämä on nurinkurista, koska suurteollisuuden osuus on varsin pieni. Sen takia monet erityistalousalueen aikaiset pienemmät yritykset ovat menneet konkurssiin. Verohelpotukset eivät koskeneetkaan niitä, eikä tullittomuus ole enää voimassa.”
Eriarvoisuutta
Istumme Milovanovin kanssa kahvilassa Voiton aukion, entisen Hansa-aukion laidalla. Kahvila voisi olla missä tahansa Euroopassa. Kovaäänisistä soi trendikäs rytmimusiikki, tarjoilijat kiidättävät pöytiin erikoiskahveja ja tuoremehuja.
Aukion toisella laidalla komeilee saksalaisarkkitehdin suunnittelema vanha rakennus. Se toimii nyt Kaliningradin kaupungintalona ja sen katolla liehuu kolme lippua. Vasemmalla on Kaliningradin aluelippu, keskellä Venäjän ja oikealla Kaliningradin kaupungin lippu.
Viime mainitun vanha laiva kielii preussilaisen Königsbergin hansa-ajoista.
Uutena esimerkkinä erilaisesta kohtelusta saman valtion sisällä Milovanov mainitsee Kaliningradin terveydenhuollon.
”Suurimmat kuolinsyyt ovat muun Venäjän tapaan sydän- ja verisuonitaudit sekä syöpä. Kuitenkin hyvään hoitoon pääseminen, mikä käytännössä tarkoittaa Moskovaa, edellyttää kalliita lentolippuja tai pitkää junamatkaa. Junaan taas vaaditaan passi ja ulkomaanviisumi. Tavalliset kaliningradilaiset ovat siis hyvin eriarvoisessa asemassa.”
Erityistalousalueella oli helpompaa. Matkustamista ulkomaille rohkaistiin, käytössä oli helpotuksia viisumeihin, ulkomaalaisten investoijien kutsuihin ja investointeihin.
Ovatko kaliningradilaiset identiteetiltään erilaisia kuin muut venäläiset?
Tätä kysymystä Milovanov ei kuule ensimmäistä kertaa. Mutta hän sanoo, että siihen on vaikea vastata.
”Kiistämättä moni kaliningradilainen pitää itseään ensisijaisesti eurooppalaisena. Mutta tosiasiassa olemme vain venäläisiä keskellä Eurooppaa.”
Miten niin? Milovanov on itsekin työskennellyt ja matkaillut eurooppalaisissa maissa.
”Tajusin tämän vasta siellä: Euroopan idea on ihmisten välinen rinnakkaiselo. Samaan aikaan me kuitenkin olemme Venäjällä viimeisimmät 20 vuotta vain etääntyneet Euroopasta.”
Sattumalta kahvilan musiikki vaihtuu. Kovaääniset alkavat jauhaa vanhaa venäläistä Kalinkaa.
Neuvostoihmisiä Papualta
Milovanov viittaa takaisin Voiton aukiolle. Sen varrella on myös kauppakeskus Eurooppa.
”Se heijastaa kaliningradilaisten suhdetta Eurooppaan: tavaraa, krääsää, elokuvia ja matkustelua. Mutta kukaan ei mene kauppakeskukseen hakeakseen sieltä – tai oikeasta Euroopasta – ideoita oman yhteiskuntansa parantamiseksi”, Milovanov sanoo.
Ennen toista maailmansotaa Königsberg oli kehittyneimpiä alueita Saksassa. Milovanov arvioi, että edistyksellisen systeemin perintö on sen jälkeen hukattu.
Kaliningradin alueelle siirrettiin asukkaita muualta Neuvostoliitosta. Niin myös Milovanovin isovanhemmat.
”Heidät istutettiin tänne ilman mitään perehdytystä. Vaikutelma on sama kuin antaisi papualaiselle alkuasukkaalle tietokoneen – enkä siis sano, että papualainen olisi yhtään huono ihminen. Neuvostoihmisille vain kävi Kaliningradissa kuin papualaiselle, jota kukaan ei opettanut käyttämään tietokonettaan.”
Kaliningrad ja Hollanti
Maataloudessa Kaliningradia on usein verrattu Hollantiin. Kummassakin on paljon vesijättömaita. Saksalaisten jäljiltä Kaliningradissa oli hyvä kastelujärjestelmä, jonka alkuperäisiä suunnittelijoita olivat hollantilaiset.
Sodan jälkeen Neuvostoliitosta asutettiin Kaliningradiin uutta väkeä rehevältä mustan mullan alueelta. Kasteluongelmista siellä ei ollut ikinä kuultukaan.
”Tuloksena neuvostokyntäjät tuhosivat tehokkaasti koko salaojitusjärjestelmän. He kirjaimellisesti kyntivät sen hajalle. Vasta 1950-luvun puolivälissä uudet vallanpitäjät tajusivat, että jonkin täytyy olla vialla, kun mikään ei enää kasva.”
Milovanovin mukaan Kaliningradin maanviljelystä ei ole myöhemminkään osattu oikein järjestää. Tänä vuonna alueen viljelykset olivat kahdesti hätätilassa tulvaveden alla. Viljelijöiden tappiot ovat miljardiluokkaa.
Juutalainen Kaliningradissa
Professori Rudolf Burukovskij muutti alueelle ”vasta” vuonna 1962. Siksi hän ei katso olevansa oikea kaliningradilainen.
Rudolf Burukovskij kieltäytyy arvioimasta presidentti Vladimir Putinia. Syy: hän ei halua liata kotipesäänsä. ©JULIA ALEKSEJEVA
”Olen tyypillinen neuvostoihminen”, sanoo iäkäs mutta kaupungin teknillisessä yliopistossa yhä työskentelevä tutkija.
Hän kertoo muuttaneensa Kaliningradiin Valko-Venäjältä, jossa hän Tadžikistanissa syntyneenä nuorena asui.
”Isäni soti Königsbergissä ja muutti sen jälkeen tataarien keskelle Kazaniin, jonka yliopistosta valmistuin erinomaisin arvosanoin. Sieltä minut määrättiin tänne.”
Burukovskij’n muu identiteetti?
”Olen juutalainen”, hän vastaa.
”Mutta Kaliningrad”, hän jatkaa:
”Ranskalainen kollega kysyi minulta kerran, miksi oikein haluan asua täällä. Vastasin hänelle rakastamassani Pariisissa, etten voisi elää missään muualla. Salaisuus on siinä, että Kaliningrad ottaa ihmistä kaulasta eikä enää koskaan laske irti.”
Vaikeneva tutkija
Burukovskij kuuluu Kaliningradin kulttuurisäätiön perustajajäseniin. Hän sanoo aistivansa joka askeleella kaupungin königsbergiläisen historian.
Hän myös muistaa, että vielä vuonna 1962 Kaliningradin keskusta oli sodan jäljiltä pahasti raunioitunut, mutta useat lähiöistä olivat säilyneet arkkitehtuuriltaan saksalaisina.
”Vastaavaa ei voi tavata muualla Venäjällä. Kaliningradia ei saa minusta ikinä pois”, Burukovskij vannoo.
Juutalaista synagoogaa rakennetaan parhaillaan vanhoille sijoilleen. Tähän Hitlerin natsit kristalliyönä 1938 tuhosivat sen.
Burukovskij kertoo toisistakin paikallisista erikoisuuksista. Täällä ei ole käytännössä lainkaan puutaloja, sellaisia, joista muu Venäjä tunnetaan.
Kaliningradissa on myös enemmän ihania puistoja.
Entä miten teillä sujuu Moskovan Putinin kanssa?
Professori vastaa, että on joko vastattava pitkästi tai ei ollenkaan.
”Koska en tahdo tahria omaa pesääni, on parempi vaieta.”
Putin, hyvä isä!
Ihmiset tekevät ilmapiirin. Kaliningradilaiset kasvoivat erilaisuuden, ristiriitojenkin keskellä. Se on muokannut ajattelua suvaitsevaiseksi, toiminut kasvualustana luovuudelle.
Se on myös ruokkinut erilaisuutta.
Viktoria Zarovskajalla ei ole huonoa sanaa kaupungistaan. Nuori, 25-vuotias nainen toivoo pääsevänsä ammattisotilaaksi Venäjän sisäministeriön kovaotteisuudestaan kuuluihin eliittijoukkoihin.
Viktoria Zarovskaja mielii sotilasoppiin Venäjän sisäministeriön joukoissa. Hänen mielestään mikään ei uhkaa isä-Putinin suojelemaa Kaliningradia. ©JULIA ALEKSEJEVA
”Mikään ei uhkaa meitä, Putinissa meillä on hyvä presidentti ja isä. Puola ja Liettuakin ovat kelpo naapureita, myös Naton jäseninä”, Zarovskaja sanoo.
Ystävyyden hengessä nuori nainen kävi ostoksilla Suomessakin.
”Teidän ruokanne on kalliimpaa mutta parempaa kuin Kaliningradissa.”
Sotaopintojen ajaksi Zarovskja lykkää lapsensa perheen isän hoteisiin.
”Oppivatpahan sitten puolin ja toisin”, Zarovskaja nauraa.
Filosofin kotikulmilla
Jopa autoliikenne on Kaliningradissa tahdikkaampaa kuin muualla Venäjällä. Hengenvaara ei koettele jalankulkijaa.
Krasnaja eli Kauniskatu lähikortteleineen edustaa juuri sitä länsiliittoutuneiden pommeilta ja puna-armeijan tykeiltä säästynyttä Königsbergiä, josta vanha Burukovskij vihjasi. Täällä voisi kuvitella olevansa keskellä Saksaa.
Krasnaja on Kaliningradin arvoaluetta. Keskusta ei ole kaukana, ja kerrostalot ovat taiten hoidettuja, omakotitalot rikkaiden venäläisten teettämien entisöintitöiden peruja täydessä loistossaan.
Jopa vanhoja saksalaisia nimiä on nikerretty joidenkin asumusten kylkiin ja portinpieliin.
Olo on vähän epätodellinen. Tuolla on Kant-Market. Ruokakauppa on nimetty maailmankuulun königsbergiläisen filosofin, Immanuel Kantin, mukaan.
Eikä Kant-Market ole ainoa. Eri puolilla Kaliningradia vilahtaa viitteitä kaupungin huomattavimpaan vaikuttajaan. Usein ne on kirjoitettu länsimaisin kirjaimin.
Itse Kant lepää yhä haudassaan Königsbergin restauroidun Tuomiokirkon nurkalla.
Paikallinen valokuvaajamme Julia Aleksejeva sanoo:
”Jokainen täällä tuntee Kantin nimeltä, vaikkei muuta miehestä tietäisikään.”
Naisasiaa
Onko täällä feministejä, Venäjällä? Elena Hrapovitskaja vastaa näin:
”Olisi vähän vierasta kutsua minua feministiksi. Mutta naisasiassa voi olla paljon terveitä ajatuksia. Heikko nainen ei osaa ajaa oikeuksiaan.”
”Melkein-feministi” Elena Hrapovitskaja haluaa valita Albert Einsteinin kuvan taustakseen. Hrapovitskajan mukaan myös naiset ajattelevat täällä eurooppalaisemmin kuin äiti-Venäjällä. ©JULIA ALEKSEJEVA
Venäjällä tällaista naispuhetta ei kuulla joka päivä. Myös valokuvaaja Aleksejeva allekirjoittaa sisarensa ajatukset.
Hrapovitskaja uskoo, että naiset ajattelevat usein modernimmin juuri Kaliningradissa kuin emämaassa. Eurooppa vaikuttaa tässäkin.
Töitä Hrapovitskaja tekee varajohtajana maineikkaassa Emelyanov-galleriassa, joka valmistaa meripihkaisia sisustustuotteita. Hän on eronnut.
”En pidä ajatuksesta, että varakkaalla miehellä on vaimo, joka hoitaa kodin. Sellainen olisi outoa.”
Joka päivä Hrapovitskaja tekee jotain vallankumouksellista. Hän ajaa polkupyörällä kodistaan töihin ja takaisin. Se on poikkeuksellista Kaliningradissa.
Entä se sotavarustelu? Yksikään haastatelluista ei – yllättävää tai ei – pitänyt Kaliningradin ase- ja ydinpelotetta minään ongelmana.
Sen verran venäläisiä he ovat.