Koulukodin nuoret: pääsimme tänne, emme joutuneet

Oho! Ensimmäinen ennakkoluulo räyhäävistä koulukodin ongelmanuorista ammutaan alas ensisekunneilla. Lippalakkipäiset nuoret miehet sanovat kohteliaasti päivää, katsovat silmiin ja avaavat oven.

Kauempaa kuuluu v-sanoja ja opettajille länkytystä, mutta käyttäytyäkin täällä näköjään osataan.

On aamupäivä Muhoksella sijaitsevassa yksityisessä koulukodissa, Pohjolakodissa. Koulun ruokatauko on juuri loppumaisillaan, ja vajaa viisikymmentä peruskouluikäistä nuorta valuu kohti päärakennusta, jossa luokat sijaitsevat.

Näky on kuin missä tahansa yläkoulussa: tyttöjä, joiden hiukset on värjätty kirkkailla väreillä ja silmät maalattu mustiksi sekä poikia, joiden farkut lököttävät.

Käytävillä huudellaan, tönitään, pussaillaan ja hihitellään. Ei haluta mennä luokkaan ihan vielä. Sovitaan tupakalle menosta seuraavalla välitunnilla.

Se, minkä vuoksi nämä nuoret ovat täällä, eivätkä tavallisessa yläkoulussa, ei näy päälle päin. Taustalla on vaikeita perheoloja, haastavaa käytöstä, rikoksia, päihteitä, lintsausta, väkivaltaa. Koulukoti on yhteiskunnan viimeinen keino saada nuori takaisin ruotuun.

Aika usein siinä onnistutaan.

Räppiä ja hiihtokisoja

”Muhis hei, nyt se paperi pois. Keskity!” erityisopettaja Hanna Järvi ojentaa pulpetissaan kiemurtelevaa viisitoistavuotiasta nuorta miestä.

Pienessä luokkahuoneessa on kuusi pulpettia ja niissä kuusi 11–15 -vuotiasta poikaa. Ollaan pienten puolella, eli luokissa, joissa opiskellaan peruskoulun alakoulun mukaisia asioita.

Muhis on 15-vuotias yli 180-senttinen salskea nuorukainen, mutta hän opiskelee viidennen vuosiluokan mukaisia asioita. Kun hän neljä vuotta sitten tuli Pohjolakodille, eli nuorten keskuudessa Pokolle, kouluhistoriaa ei käytännössä ollut.

”Kävin mä vähän yhdessä koulussa Helsingissä, mutta lintsasin paljon. Ei oikein kiinnostanut mikään”, Muhis sanoo matikantehtävänsä ääreltä.

Pokolle Muhis tuli, kun välit äitiin menivät poikki, eikä aiempi sijoituspaikka sopinut haastavasti käyttäytyneelle pojalle. Nyt Muhiksella on elämässään vain nämä aikuiset.

Elämä on mullistunut monella tavalla.

”Olen oppinut paljon ja minua on kehuttu. Jos en osaa jotain, niin opettaja neuvoo. Sitten opin.”

Somaliassa syntynyt Muhis puhuu rauhallisesti, mutta hieman murtaen. Lempeät silmät katsovat ystävällisesti kohti. On vaikea uskoa, että tämä kohtelias nuorukainen on ollut niin vaikea tapaus, ettei häntä ole voitu pitää muualla.

Opettaja vahvistaa, että edistys on ollut huimaa. Vaikeista oppimisvaikeuksista, keskittymiskyvyn ja sosiaalisten taitojen puutteesta on menty harppauksin eteenpäin.

”Haluamme, että jokainen nuori tulee kouluun mielellään. Otamme yksilöllisesti huomioon jokaisen vahvuudet, mielenkiinnon kohteet ja haasteet”, Järvi kuvailee koulun periaatteita.

Muhiksen kohdalla se on tarkoittanut muun muassa lukuisiin urheilukilpailuihin osallistumista sekä musiikin tekoa.

Esimerkiksi nyt, kun päivän matematiikan tehtävät on tehty, Muhis saa lähteä loppupäiväksi viimeistelemään räppikappaleensa videota yhdessä musiikin ohjaaja Matti Haapalaisen kanssa.

”Meillä on täällä urakkaperiaate. Teemme 20 minuuttia töitä. Jos siitä suoriutuu, saa olla loput tunnista vapaammin”, Hanna Järvi selittää, kun Muhis on jo napannut lippalakin naulakosta ja häipynyt käytävälle.

Melkein tavallisia nuoria

Musiikkiluokan editointipöydän edessä istuu kaksi nuorta naista katseet tietokoneen näytöllä. Tiia ja Aino ovat tekemässä elokuvaa koulukotinuorten elämästä. Tytöt tirskuvat haastattelupätkille, joissa aloittelevien elokuvantekijöiden epävarmuus vielä näkyy.

Tärkeintä on kuitenkin sanoma. Ainon käsikirjoittaman elokuvan tarkoituksena on hälventää ennakkoluuloja laitoksissa asuvia nuoria kohtaan.

”Haluamme sanoa, että olemme ihan tavallisia nuoria. Meidän lähtökohdat elämälle ovat vain olleet huonot”, Aino sanoo aran oloisesti.

Hän ujostelee kertoa syistä, joiden vuoksi joutui itse lopettamaan yläasteen kotikylällään ja tulemaan koulukotiin, mutta antaa katsoa pätkän elokuvasta, jossa hän kertoo taustastaan.

”Mulla on kotona kuusi veljeä ja yksi sisko”, Aino aloittaa ruudulla.

”Elämä oli aika tavallista. Tai melkein. Olen nähnyt paljon sellaisia asioita, mitä ei tämän ikäisen pitäisi nähdä.”

Suurin syy koulukotiin joutumiselle oli Ainon mukaan hänen oma käyttäytymisensä.

”Kun sossun ilmoituksia tuli tarpeeksi, ne pistivät minut tänne.”

Tiia kuuntelee kaverinsa tarinaa hiljaa. Myös hän päätyi koulukotiin omien törttöilyjensä takia.

”Varkauksia, pilvenpolttoa ja sellaista”, Tiia sanoo ja katsoo varpaitaan.

Muutaman lyhyen sijoitusyrityksen ja hatkan, eli karkumatkan jälkeen turvallisuuspalveluyrityksen vartijat hakivat Tiian ja toivat hänet Muhokselle.

Tiian ääni kiihtyy hieman, kun hän kertaa ensihetkiään täällä Pokolla.

”Mulla ei ollut hajuakaan missä on joku Muhos. Ainoa ajatus oli, että lähden heti kun pystyn.”

Kuten useimmat, Aino ja Tiiakin tottuivat koulukotiin muutamassa kuukaudessa. Täällä he joka tapauksessa tulisivat viettämään sen ajan, jonka ”sossu” on nähnyt aiheelliseksi.

Aino hymyilee.

”Nyt musta tuntuu, että oli oikeestaan ihan hyvä että jouduin tänne.”

Koulukodissa ei ole kaltereita eikä muutakaan vankilanomaista. Alussa nuoret saattavat lähteä hatkalle. Perhekodissa yleensä tiedetään suunnilleen, missä nuori menee ja osataan hakea hänet takaisin, tai sitten poliisi tai turvallisuusyrityksen porukka hakee nuoren.

Hatkoille lähtö loppuu, kun nuorelle tulee alun sopeutumisvaiheen jälkeen turvallinen ja hyvä olo. Lopulta moni ei enää halua lähteä koulukodista edes silloin kun täyttää 18 vuotta.

Tunteet saa näyttää

Kolmelta iltapäivällä reilun kilometrin päässä Karhulassa odotetaan viimeisiä koululaisia perhekotiin. Muhis sekä 17-vuotias perhekotiveli Jouni istahtavat olohuoneen sohvalle yhdessä perhekodin isän, Terhon kanssa.

Tänään poikien koulupäivän kuulumiset ovat iloisia: ei rähinöitä, vaan mielekästä tekemistä ja onnistumisia.

Karhula on yksi Pohjolakodin seitsemästä asumisyksiköstä. Täällä asuu tällä hetkellä kuusi 11–17-vuotiasta poikaa. Uusin poika tuli tammikuussa, vanhin on ollut talossa neljä vuotta.

Maritta ja Terho Halonen ovat toimineet perhekotivanhempina 12 vuotta. He ovat myötäeläneet kymmenien nuorten hätää, surua, vihaa ja pelkoa, mutta nähneet myös paljon onnistumisia.

”Ensimmäiset viikot koulukodissa ovat usein vaikeita. Lähes kaikki kokeilevat rajojaan, joskus vahvastikin. Muut nuoret sitten opastavat tulokasta, että ei kannata valehdella ja pöljäillä”, Maritta sanoo.

Terhon mukaan Karhulaan tulevilla nuorilla oli aiemmin lähes aina rikollista taustaa. Nykyään monen ongelmat ovat kasautuneet. Pohjolakodilla nuoret saavat yksilöllistä apua ongelmiinsa, sekä ennen kaikkea riittävästi ravintoa, unta ja huolenpitoa.

”Useimmille meiltä lähteneille nuorille kuuluu nyt hyvää”, Maritta toteaa.

”Se johtuu Marittan ruuista. Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta”, Jouni huikkaa sohvalta.

Yksi nuoremmista pojista on istahtanut Jounin kylkeen sohvalle ja ottanut häntä kädestä kiinni.

Maritta hymyilee. Tässä talossa saa näyttää, että tykkää.

Aina ei tietenkään ole näin auvoista. Terho osoittaa silmälasejaan ja kertoo, että ne ovat kolmannet puolentoista vuoden sisään. Tänä aamuna Muhiksella menivät hermot, mutta se asia puhuttiin läpi ja sovittiin.

”Naapuritalossa on erillinen rauhoittumishuone, jonne voimme tarvittaessa viedä nuoren. Mutta yleensä selvitään ihan puhumalla”, Terho sanoo.

”Joo, mä pyysin anteeks”, Muhis vahvistaa ja siirtyy Marittan pyynnöstä kattamaan kahvipöytää.

Talon säännöistä on sovittu yhdessä. Muhis on tämän viikon köksänä, eli keittiövuorossa. Köksä keittää kahvit ja auttaa ruuanlaitossa. Ruuan jälkeen hän siivoaa pöydän ja imuroi keittiön.

Kun ammattikoululaisetkin ehtivät kotiin, kuusi nuorukaista istahtaa pitkän pirtinpöydän ympärille kahvimotit ja tiikerikakun palaset edessään. Osa haluaa selittää monisanaisesti päivän tapahtumia, osa istuu hiljaa kasvot ilmeettöminä.

”Siinä ne nyt on, meidän melkein seitsemän veljestä”, Terho naurahtaa.

Pakko jaksaa uskoa

Luottamus ja rutiinit. Ne tuntuvat olevan Karhula-kodin menestysreseptit. Aamulla syödään yhdessä aamupalaa ja lähdetään kouluun. Koulun jälkeen päiväkahvit, puhelimet, vapaata, ruokailu, puolen tunnin hiljainen hetki, harrastuksia ja iltatoimet.

”Ja Salkkarit”, yksi pojista lisää.

Muhis harrastaa musiikin lisäksi hiihtoa ja sählyä, Jouni käy punttisalilla. Välillä käydään erilaisilla kokoonpanoilla kylällä käyttiksillä, eli kuukausirahoja tuhlaamassa.

”Ja tietysti pojilla on erilaisia terapioita ja lääkärikäyntejä, joihin he lähtevät aikataulujensa mukaan. Mutta pääpiirteittäin runko on aina sama”, Terho sanoo.

Kun päiväkahvit on juotu, pojat hakevat puhelimensa Terhon työpöydältä. Puhelimet saa pitää iltaseitsemään asti, puolen tunnin hiljaista hetkeä lukuun ottamatta. Useimmat vetäytyvät omiin huoneisiinsa kuuntelemaan musiikkia, pelaamaan ja chattaamaan kavereiden kanssa. Pari pojista siirtyy pelikoneen eteen laulamaan Singstaria.

Jouni, joka harjoittelee itsenäistymistä erillisessä asunnossa piharakennuksessa, nappaa takkinsa naulakosta ja lähtee omalle kämpälleen. Hänellä on muihin poikiin verrattuna muitakin erityisoikeuksia, kuten jatkuva oikeus puhelimeen sekä oma televisio.

Hän on ansainnut luottamuksensa. Sitä ei olisi moni puolitoista vuotta sitten uskonut.

Puhtaalta pöydältä

Jouni avaa oven omaan pikku yksiöönsä ja pyytää peremmälle. Television edessä on pieni sohva, pöydällä juuri postissa tulleet kutsuntapaperit. Keittiön työpöydällä mysliä ja tonnikalaa.

Tullessaan Pokolle puolitoista vuotta sitten Jouni oli nuorisorikollinen. Takana oli varkauksia, maksukorttirikoksia, kotirauhan rikkomisia ja pahoinpitelyjä. Hän oli alkuun sijoitettuna lastenkotiin Etelä-Suomessa, mutta se ei saanut Jounia rauhoittumaan. Yhden hatkan jälkeen Jouni otettiin kiinni ja tuotiin Muhokselle.

”Olin kuullut, että täällä käytetään paljon väkivaltaa ja ärsytetään tahallaan, että voitaisiin rangaista. Melkein puoli vuotta kapinoin paikkaa vastaan, otin kerran hatkatkin. Sitten jotenkin valaistuin. Sanoin itselleni, että nyt Jouni rauhotut. Se on susta itsestä kiinni, mihin suuntaan elämä menee.”

Nyt Jouni on saanut itselleen maksusuunnitelman, jonka mukaan hän maksaa joka kuukausi 30 euroa ja viisikymmentä senttiä vanhoja velkojaan pankille. Hän näyttää tyhjiä pulloja, joita on kerännyt kylältä ja koulun liepeiltä. Viidenkymmenen euron kuukausirahasta ei aina riitä kaikkeen tarvittavaan. Mutta velkansa hän aikoo hoitaa.

”Kesäksi Terho on luvannut hommia metsänistutuksessa ja ruohonleikkuussa. Tavoitteeni on, että ennen kuin lähden täältä ensi tammikuussa, velka on hoidettu ja voin aloittaa puhtaalta pöydältä.”

Erityisen onnellinen Jouni on siitä, että sai välit isänsä kanssa kuntoon. Kaikilla Karhulan pojilla ei ole paikkaa, minne mennä lomilla.

Jännittävä tulevaisuus

Seitsemältä illalla, kun Karhulassa alkavat iltatoimet, poikiin tulee säpinää. Muhis on palannut sählynpeluusta, jossa hermot meinasivat taas kiristyä. Nyt kinaa tulee suihkuvuoroista. Kaikki haluavat olla valmiita puoli kahdeksalta, jolloin alkaa Salatut elämät.

”Minä ehdin ensin!”

”Sun vuoro oli eilen!”

Aivan kuin missä tahansa murrosikäisten perheessä.

Maritta ja Terho, sekä työvuorossa oleva Tapio Päkkilä seuraavat tilannetta rauhallisina. Kiusaamista ja väkivaltaa ei siedetä, mutta pienet kinastelut pojat saavat hoitaa itse.

Näille nuorille on erityisen tärkeää, että he oppivat pitämään itsestään huolta ja pärjäämään. Useimmilla ei ole Karhulan ulkopuolella ketään, joka katsoisi perään, kun vapaus täältä koittaa.

”Se pelottaa ja surettaa joka kerta, kun nuori täältä lähtee”, Maritta myöntää.

Hän hakee omalta puoleltaan lahjoja, joita entiset ja nykyiset nuoret ovat heille tehneet. On hienosti sorvattua peiliä, savustuspönttöä ja öljyvärimaalausta. Monia tapoja kertoa, että olet minulle tärkeä.

Seuraavana lähtövuorossa on Jouni. Hän täyttää 18 vuotta syksyllä, mutta aikoo lähteä vasta vuodenvaihteessa, kun työharjoittelu levyseppähitsarin tutkintoa varten alkaa. Toiveissa on harjoittelupaikka Turun telakalla ja sitä kautta työpaikka.

Tulevaisuus hieman jännittää, mutta toisaalta:

”Ilman tätä paikkaa olisin haudassa tai ainakin hirveissä veloissa. Uskon, että saan elämäni kuntoon.”

Terho iskee Jounille silmää.

”Naisen löytäminen voisi olla hyvä juttu, vai mitä Jouni.”

Muhiksen huoneesta kuuluu hänen itse kirjoittamansa räppi. Sen kertosäkeessä lauletaan:

Se päivä koittaa, että on paljon rakkautta.

Siihen täällä selvästi uskotaan.