Kuka oli viime heinäkuussa Lintulan luostarista kadonnut nunna Elisabet?

Nuori nainen Kemistä päätyi luostariin nunnaksi. Hän asui siellä 53 vuotta – ja katosi. Kuka hän oli?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Lintulan luostari oli sisar Elisabetin elämän keskus yli 50 vuotta. Kuva on otettu viime keväänä – kaksi kuukautta ennen mystistä katoamista.

Nuori nainen Kemistä päätyi luostariin nunnaksi. Hän asui siellä 53 vuotta – ja katosi. Kuka hän oli?
(Päivitetty: )
Teksti:
Ulla Janhonen

Ohikulkija teki viime kesänä merkittävän löydön. Tienreunassa oli hiusnauha.

Nauha kuului nunna Elisabetille, joka katosi Heinäveden Lintulan luostarista 11. päivä heinäkuuta.

Mökkiläinen näki hänet viimeisen kerran saman päivän iltana klo 20.30 Honkasalontiellä, kuuden kilometrin päässä luostarista koilliseen. Hiusnauha löytyi siitä vielä puolen kilometrin päästä, Löytömäentieltä.

Mitä nunna Elisabet teki niin kaukana luostarista niin myöhään illalla?

Tämä tiedetään: Hän oli lähtenyt luostarista iltamessun jälkeen klo 18.45 katsomaan naapurissa ollutta paloa. Luostarista vajaan kilometrin päässä oli syttynyt räjähtävä tulipalo päivällä klo 12.30.

Liekit imaisivat vanhan, asumattoman maatilan päärakennuksen ja hakelämpökeskuksen. Musta, paksu savu oli näkynyt luostariin saakka. Illalla rauniot vielä savusivat, jälkisammutustyöt olivat käynnissä.

Nunna Elisabet ei kääntynytkään palopaikalta takaisin luostariin vaan jatkoi matkaa. Illalla klo 21.30 alkoi sataa kaatamalla.

Nyt Elisabet on ollut kateissa lähes viisi kuukautta. Minne hän katosi ja miksi?

Nuori tyttö Kemistä

Kesä 1964 oli kolea, kun Irmeli Vuolle saapui Lintulan luostariin. Hän oli 20-vuotias.

Jo edellisenä kesänä hän oli ollut luostarissa talkootyöläisenä. Silloin Lintulassa oli vielä maanviljelystä sekä lehmiä, sikoja ja lampaita. Luostari oli omavarainen, ruoka kasvatettiin ja viljeltiin itse. Työtä riitti kaikille, talkoolaisille ja vakituiselle väelle.

Irmeli piti kovasti luostarissa olosta ja työskentelystä, minkä vuoksi hän oli halunnut tulla sinne seuraavanakin kesänä. Juuri sinä kesänä 1964 Irmeli ilmoitti, ettei hän enää palaa kotiin vaan tahtoo jäädä luostariin.

Ortodoksisessa kodissa tieto otettiin vastaan tyyneydellä, vaikka sitä toki myös ihmeteltiin. Isä soitti luostarin johtajalle ja sai asiasta varmuuden: Irmeli on tosissaan.

Veitsiluodon tehtailla työskentelevä isä avautui työtoverilleen ja pohti, joutuvatko he jotenkin silmätikuksi tyttären hieman erikoisen ratkaisun vuoksi.

Irmeli oli perheen viidestä lapsesta toiseksi vanhin. Vanhemmat olivat tulleet Kemiin 1920-luvulla Vienan Karjalasta. Kemissä he asuivat omakotitalossa lähellä Veitsiluodon tehtaita. Äiti työskenteli ompelijana.

Irmelin isä osasi venäjää, sillä hänen kotikielensä oli ollut venäjä. Hän toimikin tulkkina, kun Veitsiluoto osti puuta Neuvostoliitosta. Lapsilleen hän ei kuitenkaan sitä opettanut.

Erikoinen, vetäytyvä

Pikku-Irmeli odotti kansakoulun alkamista Kemissä 1940-luvun lopussa. ©VUOLTEEN KOTIALBUMI

Irmeli syntyi syyskuun 15. päivä 1943. Pilvinen päivä oli poikkeuksellisen lämmin, Kemissä mitattiin jopa +15 astetta.

Pian osoittautui, että Irmeli oli hieman erilainen lapsi ja nuori.

Hän aloitti kansakoulun 1950, mutta ensimmäisen luokan jälkeen hän siirtyi erityiskouluun, jota silloin kutsuttiin apukouluksi.

Tyttö ei ollut ollenkaan tyhmä, hän vain kehittyi muita hitaammin, ikätoverit Kemissä muistelevat.

Samassa ortodoksisessa kerhossa Irmelin kanssa käynyt mies kertoo, että Irmeli oli hyvin vetäytyvä, hiljainen ja omissa ajatuksissaan, jotenkin erikoinen.

Hän saattoi jäädä tuijottamaan eteensä pitkiksikin ajoiksi. Joskus hän jäi tuijottamaan myös muita, ja siitä ei pidetty.

Kiusattiinko Irmeliä koulussa?

Ehkä, ehkä ei.

Siihen aikaan koulussa oli äidillisiä opettajia, jotka yleensä pitivät huolen siitä, ettei näin käy. Ei silloin ollut näin raakaa kiusaamista kuin nyt, Irmelin ikätoverit muistelevat. Sitä paitsi Irmeli oli myös hyvin sydämellinen ja ystävällinen pienestä outoudestaan huolimatta.

Vakaumuksensa seuraaja

Koulun jälkeen Irmeli Vuolle työskenteli Kemissä Veitsiluodon tehtailla siivoojana ja joidenkin tietojen mukaan myös pesulassa. Sen aikainen tuttava pohti mutta ei muistanut, kiusattiinko Irmeliä erilaisuutensa vuoksi työpaikoilla.

Joka tapauksessa Irmeli kaipasi muualle: luostariin.

”Irmelillä oli suorastaan palava halu päästä luostariin”, yksi perhetutuista muistelee. Perhetuttu järjesti Kemissä tiistaiseuroja, joissa myös Irmeli kävi. Hänen mukaansa Irmeli oli hengellinen nuori nainen, vakaumuksessaan väkevä.

Irmelin asetuttua luostariin perhetuttu kävi häntä siellä usein katsomassa. Viime vuosina sisar Elisabet ei kuitenkaan halunnut ottaa häntä enää vastaan. Tuttava oli kysellyt muilta sisarilta, kuinka sisar Elisabet voi. Hyvin voi, hänelle vastattiin.

Mustiin pukeutunut

Yleisradion TV2:ssa näytettiin joulukuussa 1965 dokumentti Lintulan luostarista.

Luostarin nuorinta, sisar Irmeliä haastateltiin Ylen TV2:n 1965 esittämässä ohjelmassa Luostari lumen keskellä. Ohjelma on nähtävissä Ylen Elävässä arkistossa.

Lumihankien keskellä nuori, reipas, mustaan takkiin ja huiviin pukeutunut nainen vetää perässään polttopuilla lastattua kelkkaa. Hän on menossa lämmittämään vettä. Dokumentissa kerrotaan, että sisar Irmeli on luostarin nuorin.

Nuori Irmeli kertoo innoissaan, kuinka aamuseitsemältä luostarissa aletaan valmistaa ruokaa ja se kestää monta tuntia. Töitä on niin paljon, ettei aina jaksa töiden jälkeen mennä kirkkoon.

Hän kertoo myös, että kiinnostui Lintulan luostarista kuultuaan siitä koulussa ja kerhossa.

”Muutenkin olin sellainen yksinäinen luonne paremminkin. Ja se on ollut siinä tärkeänä asiana”, Irmeli Vuolle kertoo dokumentissa ja viittaa, että luonteensakin puolesta hän sopi hyvin luostariin.

Koko haastattelun ajan hän katsoo enimmäkseen maahan, ei haastattelijaan.

Viitankantajasta nunnaksi

nunna Elisabet

Irmelistä tuli sittemmin sisar Elisabet – tässä hän on pukeutunut nunnan arkisiin työvaatteisiin. ©VUOLTEEN KOTIALBUMI

Vuosi 1991 oli Irmeli Vuolteelle merkityksellinen, sillä silloin hänet vihittiin nunnaksi. Oli kulunut 24 vuotta siitä, kun hän oli tullut luostariin.

Ensimmäisen vuoden hän oli ollut koeajalla, sitten hänestä tuli kuuliaisuussisar.

Vuonna 1973 hänet vihittiin viitankantajaksi, hänestä tuli virallisesti luostariyhteisön jäsen, mutta häntä ei tässäkään vaiheessa vielä sidottu luostariin. Hänellä oli vielä mahdollisuus suuremmitta vaikeuksitta tai korkeaa kynnystä lähteä pois.

Irmeli Vuolle oli viitankantajana peräti 18 vuotta ennen kuin hänet vihittiin nunnaksi. Hänellä oli aikaa miettiä ja näyttää luostariyhteisölle, kuinka sitoutunut hän oli. Hänen sitoutumisestaan ei ollut epäilystäkään.

Vihkimispäivänä Irmeli Vuolle käveli avojaloin valkoisessa, pitkässä paidassa kirkkoon. Vihkitoimituksessa hänet puettiin täyteen luostariasuun ja hän antoi luostarilupaukset: köyhyyden, kuuliaisuuden ja naimattomuuden lupaukset.

Hän oli saavuttanut nunnan aseman vuosien pitkäjänteisen kilvoittelun jälkeen. Hän oli paikkansa löytänyt.

Vieras sukujuhlissa

Nunna Elisabet oli luostarin pitkäaikaisin asukas, sillä hän asui siellä 53 vuotta. Harva ehtii olla luostarissa noin pitkään, sillä sinne tullaan yleensä jonkin verran vanhempina. On jopa hyvä, että tulokkaalla olisi kokemusta ulkopuolisestakin maailmasta ennen kuin luostarista tulee asuinpaikka loppuiäksi.

Tosin luostari ei ole vankila, ja sieltä pääsee matkustelemaan. Irmeli kävi kotonaan Kemissä perhejuhlissa ja sukulaistensa luona Sallassa, mutta ulkomaille hän ei matkustanut koskaan.

Samana vuonna kun hänet vihittiin nunnaksi, hänen isänsä kuoli. Hautajaisissa nähtiin Irmeli, josta oli tullut vaatimaton nunna Elisabet. Sittemmin käynnit Kemissä harvenivat. Äitinsä hautajaisissa 2002 hänet vielä nähtiin.

Luostarissa elämä on kurinalaista, ohjeita ja käskyjä on noudatettava. Varsinaisiin ystävyyssuhteisiin luostarissa ei kehoteta, sen sijaan siellä korostetaan toisten kunnioitusta.

Lintulassa pidetään myös kunnia-asiana, että sairastuneet sisaret hoidetaan itse niin pitkälle kuin mahdollista.

Luostarin rytmi

©LINTULAN LUOSTARI

Kesäpäivä, heinäkuun 11. Lintulassa, noudatti samaa rytmiä kuin muutkin päivät jo vuosikymmenien ajan.

Sisaret heräsivät viiden aikoihin aamulla. Jumalanpalvelus alkoi kuudelta. Aamiainen syötiin puoli kahdeksalta. Sen jälkeen sisaret ryhtyivät niin sanottuihin kuuliaisuustehtäviin eli luostarin arkiaskareisiin: siivoamiseen, ruoan laittoon, kasvimaan hoitoon, käsitöihin. He työskentelivät lounaaseen saakka, joka syötiin klo 11.

Päivärutiineihin tuli kuitenkin poikkeus.

Puolenpäivän aikaan huomattiin sankan, mustan savun nousevan noin kilometrin päässä luostarista. Soitto naapurille varmisti, että palo oli jo tuhonnut vanhan asumattoman päärakennuksen. Navetta lehmineenkin oli vaarassa, mutta se saatiin pelastettua.

Enempää tulipalo ei sekoittanut luostarin päivärytmiä, vaan sisaret joivat kahvit kahden aikaan.

Kuudelta alkoi jumalanpalvelus, todennäköisesti Elisabetin viimeinen.

Taiteellista lahjakkuutta

Noin klo 21 huomattiin, että sisar Elisabet ei ollut palannut kävelyretkeltään. Hänestä tehtiin heti katoamisilmoitus.

Katoaminen tuli sisarille täytenä yllätyksenä. Nyt tapahtuneeseen on jo jollakin tapaa totuttu, ja luostarissa yritetään elää kuten ennenkin.

Sisaret rukoilevat joka päivä, että Elisabet löydettäisiin. He ovat melko varmoja siitä, etteivät näe Elisabetia enää elävänä, mutta toivovat, että hänet voitaisiin haudata luostarin omaan hautausmaahan.

Luostarin hautausmaa olikin Elisabetille erityisen rakas paikka, ja hän kävi siellä päivittäin.

Yksi sisarista luonnehtii Elisabetia lapsenomaisen yksinkertaiseksi, mutta omalla tavallaan lahjakkaaksi. Elisabet oli taiteellisesti lahjakas ja luova.

Hän kirjoitti runoja ja luki paljon, hän teki myös paljon käsitöitä, muun muassa ompeli räsynukkeja luostarin myymälään.

Myös hiusnauha, joka löytyi tienvarresta, on todennäköisesti nunna Elisabetin tekemä. Se on letitetty, ja siinä on kahta väriä, vaaleanpunaista ja valkoista.

Vaativa maasto

Sisar Elisabetia on etsitty erikoiskoirapartioiden avulla heinäkuusta lähtien, viimeksi marraskuun alussa kolme päivää kuuden erikoiskoulutetun koiran ja kahdeksan miehen voimin. Koirat ja miehet tulivat Torniosta ja Helsingistä ja olivat maastossa aamusta iltaan – tuloksetta.

Heinäveden luostaria ympäröivällä alueella on paljon lampia, ojia ja poteroita, jotka ovat sateisen kesän vuoksi täpötäynnä vettä. Maastossa on jyrkänteitä ja korkeaa heinää.

”Maasto on vaativa ja vaikea. Etsintöjä vaikeutti heti alussa se, että katoamispäivän iltana rankkasade huuhtoi maata ja häivytti jälkiä”, sanoo tutkinnanjohtaja Harri Pöysti.

Hän on ollut 41 vuotta poliisina ja mukana kymmenissä katoamistapauksissa. Vain kerran on käynyt niin, ettei kadonnutta ole löydetty. Tuolloin tapaukseen liittyi rikos. Nunna Elisabetin katoamisessa ei tähänastisten tietojen mukaan ole tästä kysymys, mutta siinä on paljon mysteerin aineksia.

Järkyttikö naapurin tulipalo sisar Elisabetin mielen, ja hän siksi jatkoi matkaa? Vai menikö hän etsimään hyviä marjapaikkoja? Pakeniko hän sadetta autiotaloon? Sattuiko joku tapaturma? Ilma on sakeana kysymyksistä.

Luostarin sisarten mukaan nunna Elisabet oli kadotessaan perusterve 73-vuotias, jolla ei ollut vaikeita, kroonisia sairauksia.

”Olisiko katoamissyy voinut olla sydänkohtaus, aivoinfarkti tai olisiko nilkka murtunut?” yksi sisarista pohti.

Vaikka maasto alueella on ryteikköistä ja vaikeakulkuista, alueella kuitenkin kulkee marjastajia, ja juuri näinä aikoina hirvenmetsästäjät ovat liikkeellä. Alueella tehdään myös metsätöitä. Kukaan ei kuitenkaan löytänyt tai nähnyt hiusnauhaa lukuunottamatta jälkeäkään nunna Elisabetista.

”Ennusmerkkejä”

Kirjailija Kari J. Kettula vietti viime kesänä lomaa Lintulan luostarissa.

Hän oli maanantaina heinäkuun 3. päivänä luostarikirkon iltamessussa, kun yksi nunnista kumartui yllättäen hänen puoleensa kesken palveluksen ja kuiskasi:

”Maailmassa on nyt huonoja ennusmerkkejä.”

Kettula oli niin yllättynyt tilanteesta, ettei osannut vastata siihen mitään.

Parin päivän päästä torstaina 5. heinäkuuta Kettula näki saman nunnan uudelleen iltamessussa.

”Hän näytti hyvin hermostuneelta ja väsyneeltä. Hän näpläsi miltei pakonomaisesti nunnanpukuaan. Häntä selvästi vaivasi jokin asia.”

Kettula oli jo lähtenyt luostarista, kun hän kuuli uutiset Lintulan kadonneesta nunnasta. Hän tajusi, että hänelle puhunut nunna oli Elisabet.

Kettula on pohtinut vastausta keksimättä, mitä nunna Elisabet tarkoitti kuiskatessaan hänelle:

”Maailmassa on nyt huonoja ennusmerkkejä.”

Lue myös:

KRP: Ihminen voi halutessaan kadota vuosikausiksi – eräs löytyi elossa 31 vuoden päästä, kuolleita löytyy 10 vuoden jälkeen

X