Manu, fundeeraaja, pasifisti, valtiomies, on nyt poissa: ”Hän oli kuin yksi meistä”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Mauno Koivisto oli kuollessaan 12.5.2017 93-vuotias. Opiskeli töiden ohella ja väitteli filosofian tohtoriksi 1956. Poliittinen ura alkoi 1957 Turun kaupungin-valtuustossa. Suomen Pankin pääjohtaja 1968–82. Valtiovarainministeri 1966–67 ja 1972. Pääministeri 1968–1970 ja 1979–1982. Suomen tasavallan presidentti 1982–94. © jorma komulainen/om-arkisto
On tullut aika pohtia syitä, joiden takia viime perjantaina menehtynyt Mauno Koivisto oli niin erinomainen presidentti mutta samalla kuin yksi meistä.

Tästä ajasta iäisyyteen siirtyneen presidentin edessä on nyt kirkas näköala. Mutta miten 93-vuotiaana kuollutta suurmiestä sopivimmin luonnehtisi katsomalla taaksepäin?

Sotilas, viimeinen sodan käynyt presidentti, veteraani. Vakaumuksellinen rauhan mies ja pasifisti. Uskon mies.

”Myös noin voi Mauno Koiviston pitkän elämän kiteyttää”, sanoo Seuralle presidentin pitkäaikainen ystävä ja luotettu loppuun asti, entinen ministeri ja Koiviston poliittinen sihteeri Seppo Lindblom, 81.

”Sodan kokemukset pikakiväärimiehenä Neuvostoliittoa vastaan viitoittivat koko hänen elämäänsä. Se päti Maunoon ihmisenä, kuten myös hänen uraansa poliitikkona ja Suomen presidenttinä suurvallan naapuruudessa”, Lindblom kertoo.

Hänen tuoreessa muistissaan on Koiviston kotonaan kertoma kohtaaminen neuvostosotilaan kanssa. Sodassa oli tullut lähitilanne. Kiperässä paikassa vihollinen oli yhtäkkiä Koiviston edessä lähes kasvokkain.

Lindblom jatkaa:

”Vastustaja ryntäsi pakoon, ja Mauno tulitti tätä. Mutta samassa Mauno kuitenkin kertoi minulle, miten hänet heti perään oli vallannut tunne, että hän oli kuin tahallaan ampunut vihollisen ohi ja jättänyt tämän henkiin.”

Rauhan ja uskon miehelle tappaminen oli sotilaanakin kompleksista. Hän osasi ulkoa koko Raamattunsa, jonka käskyistä yksi kuuluu: älä tapa.

Vakaumuksellinen

Loppuun asti jatkuneissa tapaamisissaan Lindblomin kanssa Mauno Koivisto palasi toistuvasti uskonnollisiin kysymyksiin. Ystävien kesken käytiin Katajanokan kodissa perinpohjaisia keskusteluja elämästä ja kuolemasta.

”Usko Jumalaan oli hänelle tärkeä asia ja vähintäänkin henkilökohtainen vakaumus. Toisinaan hän myös kauhisteli ääneen Vanhan testamentin hurjimpia käänteitä”, Lindblom sanoo.

Miten Koivisto itse luonnehti omaa minuuttaan?

”Protestanttinen kristitty”, hän tiivisti, kun asiaa kysyttiin häneltä presidenttiaikojen jälkeen.

Matkallaan Moskovassa vuonna 2002 tasavallan entinen presidentti myös tarkensi kantojaan. Hän ilmaisi antipatiansa ateistista ajattelua kohtaan. Vapaan tulkinnan mukaan ateistit, joita myös jumalankieltäjiksi joskus sanotaan, kuvittelivat Koiviston mielestä ymmärtävänsä asioita liian helposti; asioita, joihin yhdenkään ihmisen ymmärrys ei riitä.

Tällainen ei Koiviston mielestä ollut oikein.

Koivisto oli kuin yksi meistä. Kuvassa vuodelta 1970 hän tekee vaalityötä Helsingin keskustassa. © Hannu Lindroos ja Kari Santala/OM-arkisto

Oikeudenmukainen

Kristilliset eväät elämälleen tuleva presidentti sai lapsuudenkodistaan Turussa. Äitinsä hän menetti varhain, isä oli vakaumuksellinen adventisti ja protestantti.

Raamatun opetteleminen kuului Maunon luonnollisiin tehtäviin, joita ei kyseenalaistettu.

Lindblom muistaa Koiviston kertoneen hänelle siitäkin, kuinka pelko maailmanlopun tulemisesta oli aikanaan askarruttanut häntä.

Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyydessä Koivisto pysyi kuolemaansa asti. Se oli hänelle itsestäänselvää.

”Mauno pohti paljon uskonasioita, haki ja sai niistä osviittoja. Oikeudenmukaisuus ja tasa-arvon kunnioitus kumpusivat siitä maaperästä. Hän pysyi aina hyvin uskollisena alkukristillisyydelle.”

Kansanomainen

Mihin kaikkeen Koiviston valtava kansansuosio suomalaisten keskuudessa perustui?

Jo 1970-luvun loppupuolella hän totesi toiselle pitkälle miehelle, joka iloitsi hetkeä aikaisemmin voittamastaan uintimestaruudesta:

”Mahrak sää ollenkan tulla siält maam pinnal takasi?”

Näin nasevasti turkulainen Koivisto kommentoi itseään 16 vuotta nuoremman miehen tuuletuksia, kun tämä ilmestyi hiukset tuskin kuivuneina takaisin työpaikalle.

Tuulettava uimari oli hänen myöhempi poliittinen sihteerinsä Paavo Lipponen (sd), ”Vara-Manu”, josta oli kasvava Suomen toistaiseksi kauimmin yhtämittaisesti pääministerinä toiminut poliitikko.

Lipponen itse kertoi tästä varhaisesta kokemuksestaan Seuralle Koiviston 90-vuotisjutussa vuonna 2013. Hän likipitäen myhäili tulevaan presidenttiin liittyvää muistoaan.

Erilainen

Tuossa jutussa Manu-ilmiöstä kerrotiin myös ”erilaisesta” Koivistosta rusetteineen ja otsakiehkuroineen. Oloissamme poikkeuksellinen kokonaisuus lumosi nais- ja miesväkeä yli puoluerajojen, mutta teki samalla maanläheisestä Koivistosta ”kuin yhden meistä”.

Hän oli taidokas imagopoliitikko, mutta ylitse senkin verraton asiaosaaja, paneutumiskykyinen pohdiskelija, jonka ilmaisutapa valmisti kuulijan nurjiinkin ilmiöihin.

Jo Suomen Pankin pääjohtaja-aikoinaan hän kertoi suomalaisille talouden varjopuolista ja ikävämmistä seikoista.

Toisaalta Koiviston ajattelussa pahimpiin vaihtoehtoihin varautuminen – ainakin ääneen lausuttuna – saattoi suorastaan jouduttaa niiden toteutumista. Siksi niistä olikin joskus parasta olla puhumatta.

Aika ajoin Koiviston verbaliikka taipui kuitenkin mittoihin, joissa ääneen fundeerailu sai aikaan moniselkoisia ja selittämättömiäkin piirteitä.

Kutsuttakoon tätä hänen omien ajatustensa selvittelyä vaikka manulogiaksi, mutta joka tapauksessa se oli suosittua.

Pääministeri Mauno Koivisto skoolaa presidentti Urho Kekkosen kanssa tämän 80-vuotisjuhlan kunniaksi. Herrojen väleissä aistittiin myös jännitteitä.

Demokraattinen

”Suurin muutos sotien jälkeisessä Suomessa”, tiivistää Paavo Lipponen Mauno Koiviston valinnan tasavallan presidentiksi vuonna 1982 Urho Kekkosen jälkeen.

”Koivisto lopetti ulkopoliittisin perustein tapahtuneen syrjinnän. Hallitukset alkoivat istua yhtä kauan kuin eduskunta.”

Jos Kekkosta hyvine puolineenkin syytettiin presidenttinä itsevaltaiseksi ja epädemokraattiseksi, Koivisto oli veistetty toisesta puusta. Hän ei koonnut ympärilleen hovia tai hännystelijöitä.

”Mauno parlamentarisoi ulkopolitiikan ja demokratian. Hän palautti parlamentarismin sille kuuluvalle paikalleen. Demokratia kulki hänen ajattelussaan ylitse muun. Samalla Mauno ei kuitenkaan ollut yltiöoptimistinen, vaan totesi omaan tapaansa, että ’vaikka tämä vuosi nyt näyttääkin huonolta, se on parempi kuin seuraava’. Tässä on jotain vetoavaa ja hänelle hyvin tyypillistä”, sanoo puolestaan Lindblom.

Koivisto valittiin toiselle presidenttikaudelle vuonna 1988. Hänen myötävaikutuksellaan päämiehen kaudet rajoitettiin kahteen. Uskollisena tälle ajattelulle Koivisto jätti tehtävänsä vuonna 1994.

Koiviston näkemysten mukaisesti presidentin valtaoikeuksia oli jo rajoitettu tuntuvasti. Ja jos pieni ajatusleikki sallitaan: mikäli Koivisto olisi edeltäjänsä tapaan luonut hovin ja valituttanut itsensä presidentiksi yhtä pitkäksi aikaa kuin Kekkonen, yhteensä 24 vuodeksi, hän olisi eronnut presidentin virasta vuonna 2006 ja ilmeisen terveenä 83-vuotiaana miehenä.

Ruotsin pääministeri Olof Palme ja presidentti Koivisto tapasivat 1985, vuotta ennen Palmen murhaa Tukholmassa.

Suvaitsevainen

Tultuaan ensimmäisen kerran pääministeriksi vuonna 1968 Koivisto poimi Lindblomin poliittiseksi sihteerikseen Suomen Pankista, jossa Lindblom oli työskennellyt jo Koiviston alaisena.

”Arvostin Maunon tieteellistä valveutuneisuutta ja lukeneisuutta. Toiselta puolen hän myös osasi viljellä huumoria ja olla vitsikäs. Nämä ominaisuudet pysyivät hänessä loppuun asti”, Lindblom sanoo.

Turun yliopistossa Koivisto kirjoitti filosofian tohtorin väitöskirjassaan Turun sataman sosiaalisista suhteista. Aiemmin hän oli rahoittanut opintojaan saman sataman ahtaajana, ja ennen yliopistoa hän oli ponnistanut vaatimattomista kotioloista ja kansakoulun käyneenä nuorukaisena iltaoppikouluun.

Näin Koivistoa luonnehtii Paavo Lipponen:

”Ahkera ja tunnollinen, perinpohjaisesti lukenut mies. Kun tähän yhdistyi vielä vahva aatteellinen ja uskonnollinen vakaumus, puhutaan täysin poikkeuksellisista voimavaroista.”

Päinvastoin kuin Kekkonen, mielenmaisemaltaan suvaitsevainen Mauno Koivisto ei ollut Lipposenkaan mielestä jyrääjä tyyliltään.

Tällaiset ominaisuudet lienevät vaikuttaneet siihenkin, että Koivisto presidenttinä sai myös virkaveljiensä Ronald Reaganin ja George H.W. Bushin sekä Mihail Gorbatšovin lähelleen. Koivisto herätti heissä samaa kunnioitusta kuin suomalaistenkin keskuudessa.

Koivisto ystävystyi USA:n presidentin George H. W. Bushin kanssa ja tapasi tämän myös Helsingissä.

Bernsteinilainen

Kun Tellervo Koivistolta – hän kun miehensä parhaiten tuntee – kerran tivattiin vastausta kysymykseen, minkä sortin sosialisti Mauno oikein on, tentattava teki nopean väistöliikkeen ja vastasi: ”Bernsteinilainen sosialisti.”

Se oli jotain uutta – mutta täysin koivistolaista.

Liike on tärkein, päämäärä ei niinkään, tulkittiin Koiviston sosialistisuutta tietosanakirjapohjalta. Se nähtiin suorasukaisena viittauksena saksalaiseen sosiaalidemokratian teoreetikkoon Eduard Bernsteiniin, joka samalla oli alleviivannut liberaaleja länsimaisia vapauksia.

Lindblom sanoo, että tulkintoja oli monia. Hän itse nostaa Koiviston sanat protestanttisesta kristitystä korkeammalle.

Harvemmin Koivistoa onkaan erehdytty pitämään järin äkkivääränä sosialistina, ehkä pikemmin päinvastoin.

Tiivistäen: Koivisto oli sosiaalidemokraatti, joka arvosti sananvapautta ja länsimaista demokratiaa. Sellaiset komentojärjestelmät kuin fasismi ja kommunismi olivat hänelle yhtä vastenmielisiä kuin muut diktatuurit.

Lindblom jatkaa:

”Tulee mieleen muuan jännittävä piirre. Ajattelussaan Mauno oli samalla kertaa sekä rationalisti, järkiperäisyyttä ja selitettävyyttä painottava ihminen, että uskovainen. Suurista filosofeista samantapaisia näkemyksiä ovat esittäneet muiden muassa Jürgen Habermas ja Immanuel Kant.”

Luottamuksellisen suhteen Koivisto solmi Neuvostoliiton presidenttiin, Mihail Gorbatshoviin.

Turkulainen

Koivistossa vaikutti merkittävänä elementtinä Lindblomin mukaan tietysti myös turkulaisuus. Koivisto oli luonteeltaan pidättäytyväinen, vaikka ex-ministeri Kalevi Kivistö on joskus myös kehunut häntä ”helkutin hauskaksi mieheksi”.

Lindblomin käsitys on, että pidättyväisyyteen lienee länsisuomalaisuuden ohella vaikuttanut koti ja se, että hänen vanhemmistaan isä toimi perheen yksinhuoltajana äidin varhaisen kuoleman jälkeen.

Koivisto puhui loppuun asti turkulaisella korostuksella suomen lisäksi myös ruotsia. Vastuullisesti!

Pidättyväisyyteen kuului oleellisena osana vaatimattomuus. Se päti Koivistoon ennen presidenttiyttä, presidenttinä ja presidenttikauden jälkeen.

”Otsakiehkurasta ja rusetista huolimatta kerskailu ja retostelu olivat Maunolle vieraita asioita. En koskaan kuullut, että hän olisi puhunut selän takana pahaa esimerkiksi Kekkosesta. Sellainen ei olisi ollut Maunolle luonteenomaista.”

Koiviston ja Kekkosen jännitteisiksi sanotuista väleistä on puhuttu paljon. Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa Koivistosta ”verrattomana fundeeraajana”, mutta fundeeraamista karttaen pääministeri Koivisto väisti presidentin eromääräyksen vuonna 1981 ja sanoi olevansa vastuussa vain eduskunnalle.

Sellainen oli Kekkosen aikana täysin poikkeuksellista.

Länsihenkinen

Mauno Koivisto valittiin tasavallan presidentiksi vuonna 1982 murskavoitolla. Suosio oli valtava ylittäen kaikki puoluerajat. Koivisto oli silloin 58-vuotias.

Suomen Pankin entisenä pääjohtajana ja ex-pääministerinä Mauno Koivisto oli pätevöitynyt talousasioissa ja sisäpolitiikan saralla, mutta yhtä paljon hänellä ei ollut meriittejä ulkopoliitikasta.

Korostetun varovaisesti mutta päättäväisesti hän asettui – erityisesti suhteissa Neuvostoliittoon – edeltäjiensä, siis Paasikiven–Kekkosen-linjalle. Sodan kokeneelle elämän ja kuoleman kysymysten spesialistille ja pasifistille se oli enemmän kuin johdonmukaista.

Suomen oli säilyttävä itsenäisenä.

Yhtä luontevaa oli jatkaa sisäpoliittisen parlamentarismin palauttamista, vallankäytön demokratisoimista ja presidentin vallan riisumista. Se oli Suomen asemoimista länteen, mikä Koiviston presidenttiaikana huipentui Suomen päätökseen Euroopan unionin jäsenyyden hakemisesta.

Neuvottelut silloisen EY:n kanssa vietiin loppuun käytännössä Koiviston johdolla, ja vuonna 1995 Suomesta tuli nykyisen EU:n jäsen.

Sisäpolitiikassa Mauno Koivisto oli jo torpedoinut porvaripuolueiden yhteishallituksesta tehdyn niin sanotun salaisen kassakaappisopimuksen ja nimittänyt kokoomuksen puoluejohdon ohi pääministeriksi Harri Holkerin (kok).

Tämän on sanottu vaikuttaneen Koiviston ja Paavo Väyrysen (kesk) ikuiseksi kuvailtuun välirikkoon.

Kuten presidenttinä Koivisto antoi kaikkensa myös Sikariportaan lentopallojoukkueessa. Kuva ottelusta kesältä 1982.

Joukkuepelaaja

Tätäkään kirjoitusta ei voi lopettaa ilman lentopalloa. Koivisto oli intohimoinen pelaaja, Sikariporras hänen joukkueensa.

Koivisto todella rakasti lentopalloa. Säännöllisiä, tiheään toistuneita Sikariportaan harjoituksia ja pelejä ei noin vain poistettu presidentin ohjelmasta.

Sikariporras riemuitsi Koiviston iskuista, syötöistä ja torjunnoista myös Neuvostoliiton lakatessa olemasta. Koivisto viipyi neuvottomuuden vallassa tuskin hetken ja jatkoi sitten tasavallan lännettämistä.

Se, että Mauno Koivisto lähes viimeiseen asti jatkoi eläkeläisenä raitiovaunumatkojaan Helsingissä, kertoo hänestä paljon.

Uteliaana ihmisenä hän halusi nähdä omiaan ja olla lampaidensa parissa.

Hän oli kuin yksi meistä.

Valtion päämiehenä hän oli karismaattinen johtaja, sosiaalinen ja ihmisten kanssa hyvin toimeen tuleva mutta myös itsenäinen, yksinäinenkin ajattelija.

X